Patsaskiistasta alkanut “Venäjän uusi tuleminen” pohdituttaa kovasti. Ja Venäjällähän tuntuu tapahtuvan koko ajan. Lisäperspektiiviä antoi YL:n reissu rajan taakse Pietariin toukokuussa 2007. En voinut olla ajattelematta Finlandiaa laulaessa: ymmärrätteköhän ollenkaan, mistä tässä lauletaan… Noh, tässä vanhat pohdinnat:
.
Vapise, Kainuun Sanomat!
22.8.2007 klo 14:00 |
Jeltsinkö muka käynyt kauppaa Suomen kanssa Karjalasta! Että kehtaakin suomalainen sanomalehti kirjoittaa tuollaisia. Että Venäjä olisi luopunut alueestaan, jonka se on Suuressa Isänmaallisessa Sodassa työllä ja tuskalla vallannut? Törkeää! Johan tässä Venäjän kansallinen kunnia tahraantuu.
Reilun sadan kilometrin päässä Virossa tosin puna-armeija joutui lähtemään. Viipurista kertovassa dokumentissa Viipurissa asuva venäläisnainen kertoo, kuinka hänen ymmärryksensä mukaan luovutettu Karjala on ollut osa Ruotsia, Venäjää ja Suomea. Riippuu näin puhujasta, mihin alue kuuluu. Sama pätee tosin Suomenkin alueeseen, puhumattakaan Baltian maista.
Välillä meinaa ymmärrys loppua, kun ajattelee ”Venäjän kansallista kunniaa”. Neuvostoliitto ajoi kodeistaan 450´000 karjalaista. Tässäkin olen tosin kuullut (venäläisiä) väitteitä, että ”Suomihan ne karjalaiset evakuoi”. Noh, Stalin olisi kyllä vuorenvarmasti evakuoinut Siperiaan jäljellejääneet, turvallisuuspoliittisista syistä. ”Fasistisimmat” olisi lahdattu saman tien näin kuljetuskustannuksissa säästäen. Syksyllä 1944 alueelle lähinnä Etelä-Venäjältä saapunut väestö saattoi asettua käytännössä valmiisiin taloihin ja asuntoihin, alkaa viljellä valmiita peltoja. Samoin ei ollut Suomessa, jossa raivattiin sodan jälkeen kiireesti lisämaata isommista taloista saatujen plänttien jatkoksi.
Nykyiset Kannaksen asukkaista monet elävät kerjuulla tai prostituutiolla, ruokapuolella omat kasvimaat ovat kovassa käytössä. Alue on tärvelty ja jätetty rapistumaan niin uskomattomalla tavalla, että kansallinen kunnia on lähes vitsi. Öljyrahat ehkä auttavat jatkossa, mutta luulenpa että suomalaisten vaateapu ja orpokodit ovat jatkossakin tarpeen. Inhimillinen kurjuus on tunnetusti samanlaista kansallisuuteen katsomatta.
Mainila II
26.5.2007 klo 13:35
Hah, disinformaatiotoiminta kohtasi Suomea nopeamminkin kuin arvasinkaan. Nyt on suomalaisessa kanassa salmonellaa. Todisteet Suomen kannan puolesta tuntuvat melko pitäviltä, viranomaiset ovat suorastaan luottavaisia: “kyllähän venäläinen nyt järkipuhetta ymmärtää..”
Niin niin, kaikki on kuitenkin puhdasta politiikkaa ja uhkailua. Suomi on ilmeisesti puolustanut Viroa liian tiukkasanaisesta tms. Toisaalta mitään epäilystä Suomen länteen sitoutumisesta ei Venäjällä varmaan ole ollutkaan. Mutta muistissa on ehkä kylmän sodan ajoilta miten suomalaiset poliitikot saa rähmälleen. Ei siitä niin kauan ole, koitetaan siis kepillä jäätä. Jos vaikka pienellä uhkailulla saataisiin Suomi pidettyä ulkona NATO:sta. Sitäpaitsi tuontikielto-tyyppinen salattu merkantilismi tietenkin hyödyttää Venäjän omaa elintarviketeollisuutta. Muutenkin maa näyttää sulkeutuvan, tämän ovat todenneet monet asiantuntijatkin. Jotenkin tuntuu, että yleinen kehitys alkaa muistuttaa allekirjoittaneen asiointia pietarilaisen ravintolan tarjoilijoiden kanssa. Seuraavan keskustelun kävin kolmen eri tarjoilijan kanssa yhdessä ja samassa ravintolassa:
- excuse me, do you speak english
- No!
Sitten tarjoilija kävelee pois. Noh, palvelukulttuureissa on tunnetusti eroja. Pitäisi varmaan opetella venäjää…
Paluu valtakuntaan
5.5.2007 klo 14:33 |
Fasismi nousee Virossa, tiesittekö? Siis Virossa, ei Venäjällä, jossa toisinajattelijoiden mielenilmaukset tukahdutetaan ja merkittäviä oppositiopuolueita kielletään osallistumasta vaaleihin. Ei Venäjällä, jossa hallitsijaa kannattava nuorisojärjestö saa terrorisoida muiden maiden suurlähettiläitä miten tahtoo. Ei Venäjällä, missä ulkomaalaiset eivät enää saa pitää kojujaan toreilla, ja jossa heitä sekä syrjitään (mm. Euroopan Neuvoston kanta) että suoranaisesti pahoinpidellään.
Mikä voima onkaan väitteellä. Ihminen, ainakin vapaassa yhteiskunnassa kasvanut, on tottunut ajattelemaan ettei kukaan voi sinisilmin väittää jotain sellaista, jonka kaikki tietävät olevan valhetta. Hitler totesi tunnetusti, että mitä suurempi valhe, sitä helpommin ihmiset siihen uskovat. Neuvostoliitto ylläpiti koko olemassaolonsa ajan selkeää disinformaation kulttuuria, joka on tehokas keino torjua kriittiset äänet. Suomalaisille tarjottiin marraskuun lopulla 1939 kaksi tyrmistyksen aihetta. Neuvostoliiton hyökkäys oli toki raskas ja järkyttävä isku pienelle maalle, mutta Mainilan laukaukset loukkasivat myös, vaikkakin toisella tavalla. Silloinkin oli molemmille osapuolille selvää, että väitökset ovat valhetta. Sittemmin disinformaation tekniikkaan saivat tutustua myös Itä-Euroopan maat. Mainilan tekniikka tuntuu olevan vanha hyväksi havaittu keino, sen viimeisin muoto on väite jonka mukaan virolaiset poliisit hakkasivat venäläisen edustajan tajuttomaksi.
Miltäköhän virolaisista mahtaa tuntua, kun he saavat kuulla olevansa fasisteja. Ja vielä sellaisen valtion kansalaisilta, jonka edeltäjä sorti heitä 45 vuotta ja suoraan murhasi kymmeniätuhansia virolaisia. Neuvostoliitto myös pakkosyötti heille ideologiaansa ja yritti sulauttamalla tehdä virolaisista venäläisiä. Ilman NL:n miehitystä ei Virossa olisi 300´000 venäläistä. Eikä olisi puna-armeijaa ylistävää patsastakaan, josta tapella. Vapaa Viro olisi varmasti osoittanut kriittisyytensä fasismia kohtaan muilla tavoin, koskettihan se heitäkin. Mutta ei ole Suomessakaan patsasta, vapautimme tosin itse itsemme. Taidamme silti olla samoja valkobandiittifasisteja kaikki. Ovatko fasismisyytökset pahempaa kuin kuulla Putinin suusta, ettei mitään miehitystä koskaan ollutkaan, että Viro liittyi NL:oon vapaaehtoisesti?
Euroopan Unionin vanhat jäsenmaat kuuntelevat Venäjää, koska haluavat liennyttää välejä. Ja pitäähän tilannetta rauhoitella. Ja on varmasti olemassa venäläinen historiantulkinta. Siinä voitaisiin vaikka lähteä liikkeelle siitä, että Neuvostoliitto murhasi myös miljoonia venäläisiä. Totalitärismiin suhtautumisessa on kaikkein tärkeintä, että siihen syyllistyneet maat pystyvät itsekritiikkiin ja uuteen alkuun. Saksalaiset ovat onnistuneet tässä erinomaisesti, venäläisten kohdalla tilanne oli kauan epäselvä. Arkistot olivat jonkin aikaa auki, ja demokratian nimeen vannottiin. Kannettiin huolta mm. venäläisvähemmistöstä Virossa, joka nähtiin uhrina. Jeltsin kävi Mannerheimin haudalla. Toisaalta Pietarissa mummot kantoivat vappuna Stalinin kuvia ja Putinin mukaan Neuvostoliiton romahtaminen oli 1900-luvun suurin tragedia.
Nyt tilanne on viimestään paljastunut. Vironvenäläiset eivät ole rakentaneet kansallista identiteettiään uudelleen ns. eurooppalaisten arvojen varaan, vaikka se olisi tarjonnut heille esim. vähemmistöjen suojelun ajatuksen. Heitä vain harmittaa, että puna-armeijasta saa Virossa puhua pahaa ja että heidän herrakansa-asemansa Virossa on mennyttä. Tukea he saavat emämaasta, johon he vahvasti identifioituvat. Emämaan edustajat taas puuttuvat suvereenien naapureiden asioihin röyhkeästi. Yhtäkkiä Virosta puhutaan kuin jostain Venäjän osavaltiosta. Valtakunta hakkaa rintaansa ja pullistelee lihaksiaan myös varustelusopimusasioissa.
Myös Hitler kantoi huolta vähemmistöistä. Monet mm. Puolan ja Tsekkoslovakian saksalaisista kannattivatkin natseja, ja sodan tultua heidän toiveensä toteutui. He ”palasivat valtakuntaan” (Heim ins Reich). Enemmistöä edustaville kansallisuuksille kävi huonommin.
Voitonpäivää odotellessa….
Toisenlainen Voitonpäivä
29.4.2007 klo 0:29
Kuvitelkaapa seuraava tilanne, jos vain pystytte:
Eurooppalaiseen syksyyn kuuluu yhteisenä juhlana myös Vapautumisen Päivä. Tuolloin juhlitaan tiettyjen Itä- ja Keski-Euroopan maiden vapautumista diktatorisesta järjestelmästä, näihin maihin kuuluvat lähes puolet Euroopan Unionin jäsenmaista. Sen sijaat että tankit vyöryvät kenraalien ohi ja hävittäjät suorittavat ohilentojaan, ovat tämän juhlan pääosassa tavalliset ihmiset, siviilit. Juhlittavia sankareita ovat ne ihmiset, joilla oli 90-luvun taitteessa rohkeutta nousta valtaapitäviä vastaan. Ne, jotka panivat omat uransa ja elämänsä, usein jopa henkensä alttiiksi saadakseen itselleen ja kanssaihmisilleen jotain sellaista, jota me tänä päivänä pidämme itsestäänselvytenä, nimittäin itsemääräämisoikeuden, demokratian ja ihmisoikeudet. Heitä yritettiin hiljentää tankkien ja salaisen poliisin avulla, mutta heidän onnistui tehdä historiaa. He loivat ihmisoikeuksille ja demokratialle perustuvan hallinnon maihinsa. Samalla nämä arvot ovat nyky-EU:n perusarvoja; vientituotteita, joita EU yrittää levittää myös omien rajojensa ulkopuolella.
Jokaiselle Euroopassa on päivänselvää, että Itä-Euroopassa 90-luvun alkuun asti vallinnut diktatorinen järjestelmä, kommunismi, ei noin vain tupsahtanut niihin maihin joissa se vallitsi. Tämän järjestelmän, joka terrorisoi, kidutti ja murhasi tuhansia ihmisiä Itä-Euroopassa, toi mukanaan puna-armeija, Stalinin johtama Neuvostoliitto. Mutta venäläisetkin ovat oppineet miten voittaa muiden kansakuntien luottamus ja arvostus puolelleen. Siitä huolimatta, että he itse olivat neuvostovaltion uhreja (varsinkin 30-luvulla, jolloin miljoonia venäläisiä murhattiin Stalinin puhdistuksissa), he ymmärtävät, että se oli heidän kotimaansa ja maanmiehensä, jotka toivat hirmuvallan Itä-Eurooppaan. He ovat sittenkin pystyneet kehittämään eräänlaisen kollektiivisen, kansallisen ajatuksen historiallisesta vastuusta. Tämä ajatus nojaa siihen ajatukseen, että he myös nykyään ovat vastuussa itsestään ja poliittisesta johdostaan. Tässä Saksa on toiminut heille esikuvana. Venäjän johtajat ovat kutsutut myös Vapautumisen Päivän juhlallisuuksiin, vaikka heidän läsnäolonsa alkuaikoina kysymyksiä herättikin.
Venäläiset itse, kuten monet muutkin, tutkivat Stalinin hirmuhallintoa ja niitä kaikkia keinoja joilla ihmisiä terrorisoitiin Neuvostoliitossa vallan pitämiseksi yksissä käsissä. Arkistot ovat auki, Siperian merkittävimmistä ex-vankileireistä on tehty museoita.
Venäjä on täynnä monumentteja, joissa toistuu ajatus: ”Ei koskaan enää”. Venäjällä on liittosopimus niin EU:n kuin NATO:nkin kanssa. Venäjä on ymmärtänyt, että sen alue voi koostua vain sellaisten väestöryhmien asuinalueista, jotka haluavat kuulua Venäjään. Nykyinen Venäjä onkin varsin erityyppinen valtio kuin mitä Neuvostoliittoa seurannut Venäjä. Sen osavaltiot nauttivat vahvaa autonomiaa Moskovan huolehtiessa lähinnä osavaltioiden yhteisten toimien koordinoinnista.
Kaiken kaikkiaan venäläiset ovat ymmärtäneet, että imperiumi-ajattelu ei ole johtanut kuin riitohin sekä muiden kansakuntien että omien väestöryhmien kanssa. Tällä tarkoitan siis ajatusta imperiumista, etupiireistä ja ”kansojen perheestä”, joka hävisi muualla Euroopassa ensimmäisen, viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, mutta oli vallalla koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan. Neuvostoliiton romahdusta seuranneen vuosikymmenen jälkeen se alkoi nostaa päätään myös “uudella” Venäjällä.
Vaikka venäläisenä ei ole varsinkaan 90-luvun mullistuksia seuranneina kahtena vuosikymmenä ollut helppo olla, on Euroopassa ja jopa Baltiassa opittu antamaan venäläisille anteeksi. Venäläisten mahdolliseen erilaisuuteen ja omalaisuuteen on helpompi suhtautua kun tietää, että heiltä voi kansana odottaa aitoa arvostusta muita kansoja ja valtioita kohtaan. Mikään rikos ei ole liian suuri anteeksiannettavaksi, jos sen tekijä aidosti katuu tekojaan. On myös opittu näkemään Venäjän historiallinen länsimaisuus ja toisaalta venäläisvaikutteet monissa Euroopan maissa. Venäläisten uusi sukupolvi suhtautuu demokratiaansa ylpeästi, se ei epäröi kritisoida myös aikaisempien sukupolvien tekoja ja mentaliteettia.
———————————————————————————-Tällaista haavekuvaa voisi kehitellä pitemmällekin, mutta valitettavasti jossain vaiheessa on palattava todellisuuteen, joka on kovin erilainen.
