Paluu Paasikiven-Kekkosen linjalle

Uunituore presidenttiehdokas Paavo Väyrynen ilmoitti ensi töikseen, että Suomen tulee palata puolueettomuuspolitiikkaan, eli kylmän sodan aikaiseen ulkopolitiikan doktriiniin. Ei siis Väyryselle riitä, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton, pitää olla myös puolueeton.

Tuntui kuin vuosikymmeniä kiinni ollut kellarin ovi olisi avattu ja kasvoille pelmahtanut pilvi ummehtunutta ilmaa, joka saa ihmisen vaistomaisesti kääntämään päänsä pois. Ajatus ulkopoliittisesta puolueettomuudesta Euroopan Unionin jäsenenä on toki täysin absurdi, mutta aina voi hypoteettisesti kysyä: Onko Suomelle ollut jotain haittaa ulkopoliittisesta liittoutumisesta Euroopan Unionin kautta? Tietävätkö nuoremmat edes enää, mitä Paavon penäämä puolueettomuuspolitiikka oli tai olisi?

Jos haluaa ymmärtää Suomen sodanjälkeistä puolueettomuuspolitiikkaa, tulee tunnistaa (ja tunnustaa) keskeisin sen syntyyn vaikuttanut tekijä, Neuvostoliiton vaikutus Suomeen. Suomi oli sodan jälkeen pakotettu solmimaan YYA-sopimus, joka sitoi Suomen tiiviisti NL:n etupiiriin. Tähän etupiiriin kuuluminen ei ollut Suomelle mieluisaa tai hyödyllistä koska se tarkoitti, että NL pystyi melko vapaasti painostamaan ja uhkailemaan Suomea, jolla taas ei ollut mahdollisuutta turvautua asiassa Länteen. Ulkopolitiikassa Suomen suvereniteetti oli suorastaan rajoitettua. Liittoutuminen läntisen Euroopan maiden kanssa ei siis ollut Suomelle NL:n takia mahdollista, taloudellinenkin liittoutuminen hyvin vaikeaa. Tähän tilanteeseen keksittiin puolueettomuuspolitiikka. Lyhyesti sanottuna: Puoluettomuus oli valinta kahden, ei kolmen vaihtoehdon välillä.

Tosiasiassa puolueettomuuspolitiikka, kuten idänsuhteiden hoito yleensäkin, oli suurta teatteria. Suomi vakuutti ikuista ystävyyttä ja rauhantahtoisuutta Neuvostoliitolle, mikä paransi osaltaan tämän ihmisoikeuksia surutta rikkovan ja Itä-Euroopan diktatuureja ylläpitävän suurvallan mainetta. Palkinnoksi Suomea ei nyt suoraan miehitetty, ja se sai käydä kauppaa jonkin verran Lännen kanssa. Puolueettomuuspolitiikka tarkoitti, että Suomi ei voinut esim. YK:ssa äänestää omatuntonsa tai etunsa mukaisesti, vaan joutui pidättäytymään NL:ää mahdollisesti haittaavista äänestyksistä. NL luonnollisesti painosti minkä kerkesi, mutta Suomen onnistui myönnytyksin sekä Kekkosen leveän hymyn ja saunottamisen avulla torjua pahimmat provokaatiot. Sellainenkin totaalinen naurettavuus, että pieni, puolueeton Suomi aiheuttaa maailman toiselle supervallalle turvallisuusuhan, oli virallisesti otettava ihan tosissaan, jos NL sellaista ehdotti. Yleensä turvahuolet haihtuivat sillä, että Suomi teki jotain NL:n tahdon mukaista, jolla ei tosin ollut mitään tekemistä turvallisuuspolitiikan kanssa. Kaikille oli selvää, minkälainen naapuri meillä oli. Toisaalta selvää oli myös, että ystävällisyys- / puolueettomuusteatteria oli vain jatkettava, koska vain näin voitiin turvata Suomen etu tilanteessa, jossa olimme (taas kerran) yksin goljattia vastaan.

Sitten 60- ja 70- luvuilla tapahtui jotain. Nuorempi poliitikkojen polvi, nämä Väyryset, Sorsat jne., alkoivat ottaa teatterin totena, ja unohtivat sen takana piilevän totuuden. Heitä oli kovin vaikea sivistää asiasta julkisesti, koska kukaanhan ei voinut heille sanoa ettei Neuvostoliitto oikeasti ole meidän ystävämme, koska se jatkuvasti pyrkii rajoittamaan itsemääräämisoikeuttamme, ja pakottaa Suomen mm. käymään kauppaa kanssaan. Tällaisen keskustelun käyminenhän olisi aihettanut ulkopoliittisia jännitteitä, ja totuudenpuhujat olisi julistettu neuvostovastaisiksi. Tilannetta pahensi NL:n valta Suomen sisäpolitiikassa. Näissä ”teatteriolosuhteissa” kasvaneiden poliitikkojen ja monien kansalaistenkin päissä siis syntyi ajatus, että puolueettomuuspolitiikka olisi Suomelle hyväksi KAIKISSA olosuhteissa. Toisaalta voi myös ajatella, että Neuvostoliiton romahdus, YYA-sopimuksen irtisanominen ja näistä seurannut turvallisuuspoliittisen kentän radikaali muutos oli liikaa näille kylmän sodan ajan ihmisille. Monet heistä eivät koskaan ole päässeet irti puolueettomuuden ajatuksesta, jota liki mantranomaisesti Suomessa toisteltiin koko YYA-kauden ajan.

Jo maalaisjärkikin sanoo, että kun pieni aikoo pärjätä väännössä suuren kanssa, on pienen liittouduttava. Suomi on taloudellisesti ja pitkälti ulkopoliittisestikin tämän askeleen onneksi jo ottanut EU-jäsenyyden myötä. Sotilaallista liittoutumista varjostavat pelot ”jenkkien sodista, jonne meidät pakotetaan”, vaikka esim. Irakin sota todisti päinvastaista. Vanhan kaartin liittoutumattomuus-uskovat tuntuvat toisaalta pelkäävän, että heidän tutusta ulkopoliittisesti maailmastaan ei jää mitään jäljelle, jos Suomi liittyy NATO:on.

Puolueettomuus oli oiva strategia tilanteessa, jossa liittoutuminen ei ollut mahdollista. Nyt kun se on mahdollista, mietityttää vain, miten kauan meillä tällainen mahdollisuus vielä on.

Eikö YYA-ajasta opittu mitään?

(julkaistu lyhennettynä HS:ssa 4.1.2011)

Presidentti Halonen toteaa Uudenvuoden puheessaan YYA-ajan logiikan mukaisesti, että ”uskottava puolustus ei edellytä liittoutumista vaan hyviä naapurisuhteita”. Suhteiden hyvyys tai huonous ovat kuitenkin johtajien ilmoitusten varassa olevia, reeaalimaailmasta riippumattomia asioita.

Suomi oli kylmän sodan aikana NL.n talutusnuorassa, ulkopoliittisesti semi-suvereeni valtio. NL sai Suomen taipumaan tahtoonsa ilmoittamalla, että hyvät suhteet ovat vaarassa. Tämä siitä huolimatta, että Suomi suostui nöyrästi moniin sellaisiinkin NL:n vaatimuksiin, jotka olivat selkeästi ristiriidassa valtion itsemääräämisoikeuden kanssa. Suomella kun ei ollut painostustilanteessa muuta vaihtoehtoa, koska NL esti Suomelta länsiliittoutumisen. Suomen onnistui kyllä muutaman kerran torjua pahimmat suvereeniuden loukkaukset (mm. sotaharjoitukset), mutta kaikenkaikkiaan ulkopoliittinen asemamme oli surkea verrattuna vaikkapa Ruotsiin. Hyvien itäsuhteiden, eli ilmoitusasian, varaan on presidenttimme vuonna 2011 kuitenkin panemassa asemaamme suhteessa Venäjään, joka on viime vuosina turvautunut naapurimaidensa kanssa myös törkeisiin painostuskeinoihin, ml. maan alueen miehittäminen (Georgia).

Jos Suomi jättää käyttämättä mahdollisuuden saada turvatakuut lännestä, voidaan vain todeta etteivät päättäjämme ole oppineet YYA-ajasta mitään, vaikka päinvastaista väittävät. Venäjä taas on avoimesti ilmoittanut, että se pyrkii vaikutusvaltansa palauttamiseen ”90-luvun alun geopoliittisen katastrofin” jälkeen. Suomelle tämä voi tarkoittaa vain aseman heikentymistä.

———————————————————————————————————-

Kirjoitus lähti masentavasta toteamuksesta, että olen elänyt sosialidemokraattisen presidentin Suomessa 3-vuotiaasta lähtien, lähes koko elämäni. Presidentillä on kaikesta länsi-integraatiosta huolimatta ollut vaikutuksensa Suomen ulkopolitiikkaan, ennenkaikkea suhtautumiseen Venäjään/NL:oon. Vuosi vielä pitäisi jaksaa, valoa pilkottaa tunnelin päässä.

Syyskuun 11. kaikkine sotineen hankaloittaa tätä Suomen ulkopolitiikan tärkeintä päätöstä, vaikka tornien tuhosta on kohta vuosikymmen . Vastuuton ja naivi vihervasemmistö kun on saanut USA:n sodista tuulta purjeisiinsa, ja se retoriikka kantaa vielä pitkän aikaa. Suomen asemasta tai Venäjästä ei tuo sakki ole tietenkään koskaan välittänyt.

Vaikenemisen aika on ohi

(julkaistu Helsingin Sanomissa 21.7.2010, B7)

Vaikeneminen lisää vettä Venäjän myllyyn

Venäjän lapsiasiamies Pavel Astahov (entinen KGB-upseeri) ehdottaa Suomelle komission perustamista perhekiistojen ratkaisemiseksi (Ylen uutiset 19.7.). Viranomaisten toimintaa valvoisi neuvoa-antava komissio, jossa olisi sekä Suomen että Venäjän valtion edustajia.

 Olemme tilanteessa, jossa täytyy kysyä: Onko Suomi itsenäinen, suvereeni valtio, jonka sisäpolitiikkaa ja hallintoa ei mikään ulkoinen valta ohjaa? Suomen poliittinen johto on yrittänyt hyssytellä tämän asian olemattomiin, mutta vaikeneminen on kaatanut vain lisää vettä Venäjän myllyyn. Ulkopolitiikan johtajien on mielestäni nyt pystyttävä viestittämään venäläisille seuraavat asiat: 1. “Lastensuojeluasiat ovat sataprosenttisesti Suomen sisäinen ja Suomen viranomaisten asia. Millään vieraalla valtiolla tai sen edustajalla ei ole mitään oikeutta kontrolloida sitä, edes neuvoa-antavasti.” 2. “Venäjän kansalaisilla ei ole Suomessa mitään erivapauksia lastensuojelu- tai muidenkaan viranomaisten auktoriteetin suhteen. Kaikki Suomessa asuvat ihmiset, olivat he minkä maan kansalaisia hyvänsä, ovat tasavertaisia lastensuojeluviranomaisten silmissä.” Jos Tarja Halonen ja porvarihallitus ei näitä viestejä pysty välittämään, ei voi muuta kuin todeta Suomen johdon olevan hyvin pitkälle uussuomettunutta, eikä se ole kykenevä puolustamaan edes valtion suvereniteettia, joka on sentään ulkopolitiikan tärkein tehtävä.

Kepillä jäätä – Komissiolla Halosta

Suomea viedään taas kuin pässiä narussa. Venäjä jatkaa hedelmälliseksi osoittautunutta “huolenilmaisua” siitä, miten venäläisiä Suomessa sorretaan. Suomihan (nimenomaan valtio) on Venäjän mediassa toistuvasti esitetty venäläisvastaiseksi, jopa “fasistiseksi” hallinnoksi. Tässä apuna toimii Juhan Bäckman, jonka palkan Venäjä maksaa ja jonka lausuntoja ei ulkoministeriö eikä kukaan muukaan suomalainen taho oikaise. Kupletin juoneen kuuluu, että Medvedev ja Putin aika ajoin, mustamaalauskampanjoiden jälkeen, “taistelevat venäläisten puolesta” neuvottelemalla Suomen johdon kanssa.

Ulkoisen uhan luonti/vihanlietsonta lienee vanhimpia keinoja poliittisen vallan saamiseksi. Turun huostaanottokiistan pitkittäminen venäläisten taholta on kuitenkin kiistaton todiste siitä, että Venäjä  yrittää myös kammeta vaikutusvaltaa Suomen lastensuojeluviranomaisiin, eli saada valtaa suvereenin valtion viranomaisten toimintaan. Viimeisin veto nimittäin on, että tulisi perustaa komitea kaitsemaan Suomen viranomaisia, johon kuuluisi Venäjän valtion edustajia. (YLE-internet, 19.7.)  

Asialle on laitettu ”lapsiasiamies” Pavel Astahovin, joka on entinen KBG-upseeri ja YLE:n mukaan vastuussa mm. juuri läpimenneistä turvallisuuspalvelu FSB:n oikeuksien laajennoksista, ja joka muutenkin vaikuttaa olevan jotain muuta kuin pitkän kokemuksen omaava lastensuojeluammattilainen.  

Mitä Suomi siis tekee? Onko Suomi itsenäinen, suvereeni valtio, jonka sisäpolitiikkaa ja hallintoa ei mikään ulkoinen valta ohjaa? Suomen poliittinen johto on pystynyt tähän mennessä vain hyssyttelyyn nöyrällä toiveella, että asia katoasi. On siis annettu siimaa, jonka Venäjä on auliisti kelannut sisään. Ulkopolitiikan johtajien olisi pystyttävä viestittämään venäläisille, että 1. ”Lastensuojeluasiat ovat 100%:sti Suomen sisäinen ja Suomen viranomaisten asia. Millään vieraalla valtiolla tai sen edustajalla ei ole mitään oikeutta kontrolloida sitä, edes neuvoa-antavasti.” 2. ”Venäjän kansalaisilla ei ole mitään erivapauksia lastensuojelu- tai muidenkaan viranomaisten auktoriteetin suhteen. Kaikki Suomessa asuvat ihmiset, olivat he minkä maan kansalaisia hyvänsä, ovat tasavertaisia lastensuojeluviranomaisten silmissä.” Jos Tarja Halonen ja porvarihallitus eivät tätä viestiä pysty välittämään, ei voi muuta kuin todeta Suomen johdon olevan pitkälle uussuomettunutta, eikä se ole kykenevä puolustamaan edes valtion suvereniteettia, joka on sentään ulkopolitiikan tärkein tehtävä. 

Jo nyt voi todeta, että Suomi on, säyseästä, taipuvaisesta ja aina Venäjää ymmärtävästä ulkopolitiikastaan (jo vuodesta 1944) huolimatta pitkälti samassa asemassa Viron kanssa. Suomi on Venäjän mielessä pieni lähiulkomaa, jota voidaan huoletta painostaa mediahyökkäyksin ja jonka viranomaisten toimintaan voidaan pyrkiä vaikuttamaan ohi valtionjohdon. Jos tätä kuvaa aiotaan muuttaa, on Suomen poliittisen johdon tehtävä jotain asian eteen. Vaikenemisen aika on ohi. 

 

Nykypäivän propagandaa Euroopassa

Jos haluatte tutustua todelliseen nykypäivän propagandaan, käykäähän katsomassa Voice of Russia -sivustoa.  Jos propaganda määritellään suppeasti, se voi olla vain valtion tuottamaa. VOR varmastikin kuuluu tähän kategoriaan. Sivusto kommentoi mm. syitä siihen, miksi eurooppalaisia tarkkailijoita ei päästetä Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan, ennen kuin EU-maat tunnustavat separatistialueet itsenäisiksi valtioiksi. Separatistialueiden edustajat toteavat mm. että ” eurooppalaisia tarkkailijoita ei voida suostua majoittamaan, koska niiden valtuudet koskevat vain Georgiaa…”

Venäjän ulkoministeri Lavrov vaatii ”järkevyyttä ja tilanteen rahoittamista”. Lavrov pyytää myös, ”ettei tilannetta politisoitaisi”. Separatistialueet ja Venäjä yrittävät siis kiristää EU-mailta tunnustusta tarkkailijoiden estämisen kautta. Tuskin Venäjä edes uskoo Lännen tunnustavan alueet, mutta sitä voi käyttää syynä tarkkailijoiden ulkona pitämiseen. Mutta mitä muuta on tarkkailijoiden alueelle päästämisen ehdollistaminen kuin asian politisoimista? Aseettomien tarkkailijoiden tulisi aina päästä tekemään työtään täysin riippumatta siitä, mitä heidän hallituksensa on mieltä tilanteesta. Kun eurooppalaiset tarkkailijat eivät pääse alueelle, ei päästä varmentamaan sellaisia Mainilan laukauksilta kuulostavia uutisia kuin Georgian kranaattihyökkäys Etelä-Ossetiaan.  Samalla VOR:n mukaan Venäjä  esittää itsensä konfliktin välittäjänä. Siis Venäjä, joka on koko kriisin (uudet ”valtiot”) aiheuttanut ja pitää tilannetta yllä, olisi välittäjä?! Ei voi enää kuin nauraa Venäjän röyhkeydellä, jolla ei tosiaan ole mitään rajaa.

Vielä törkeämpää valhetta löytyy Viroon ja muihin Baltian maihin liittyvistä artikkeleista, esim. tässä. Artikkelissa todetaan mm., että Virossa ihannoidaan natseja ”korkeimmalta taholta” lähtien. Seuraava lainaus tiivistää artikkelin viestin:

 ”Natsismin ihaileminen Virossa, toisissa Baltian maissa sekä Ukrainassa ei kuulu uusiin asioihin. Natsismin ihaileminen on virallinen valtiollinen linja. Sen jälkeen kun kerran niissä oli päätetty, että fasismi tuottaa sata kertaa vähemmän vahinkoa kun neuvostovalta, päätettiin painaa villaisella natsilainen miehitysaika. Kaiken muun rinnalla Hitlerin Saksan toiminta on saamassa osakseen romanttisen sädekehän.”

Kun muistetaan, että venäläinen tiedonvälitys on yhä enemmän Voice of Russia-tyyppisten sivustojen varassa, eivät propagandajutut enää naurata. Vaikka Neuvostoliiton ihmisoikeusrikosten tutkinnassa (esim. ETYJ:n heinäkuinen päätöslauselma) ei missään vaiheessa ole vähätelty natsi-Saksan rikoksia (miksi kukaan tekisi sellaista?), tarkoittaa rikoksista puhuminen nyky-venäläisille ilmeisesti natsimyönteisyyttä.  Tavallisella järjellä varustetun ihmisen on vaikea ymmärtää tätä logiikkaa. Mutta koska sen on todennut jo Venäjän presidenttikin kieltäessään ”historian vääristelyn”, lienee pakko uskoa tämän ajattelun olemassaoloon Venäjällä.

Tapaa Venäjän tulevaisuus Helsingissä ma 23.3.2009

Nashit, Putin-nuoret, Venäjän rakkailla lapsilla on monta nimeä. He tulevat Helsinkiin ensi maanantaina, kun ovat kuulleet että täällä puhutaan pahaa Neuvostoliitosta. Jos jollakin on ollut epäilys Venäjän uudesta mentaliteetista tai esim. historiasuhteesta, nyt viimeistään on aika avata silmät.

Putinillä ei taida sen vertaa pelisilmää olla, että hän estäisi moiset mielenilmaukset, joita hänen kannattajajärjestönsä järjestää. Tuskin venäläiset voisivat enempää hallaa omille pyrkimyksilleen tehdä, kuin riehumalla Suomessa puna-armeijan asuissa ja kritisoimalla seminaaria, jonka teemana ovat ihmisoikeusloukkaukset naapurimaassamme. Yksi seminaarin osallistuja on juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Uuden venäläisen “historiankirjoituksen” äänekkäin puolustaja, Johan Bäckman, taas menettää nasheja tukiessaan varmasti loputkin ennestään pienestä uskottavuudestaan tutkijana.

Venäläisillä on tähän asti ollut NL:n historiassa eräs seikka, jonka varaan he ovat voineet kaiken rakentaa, jotain jolla he ovat voineet yrittää lunastaa paikkaansa maailman hyvien kansojen joukossa. Se on NL:n rooli Hitlerin Saksan kukistamisessa. Sen varjoon ovat jääneet kaikki kauhuteot: murhat, kyyditykset, terrori ja väkivalta. Mutta eivät jää enää, sitä eivät voi onneksi Nashi-nuoretkaan estää, vaikka heidän idolinsa vaikutusvaltainen mies onkin.

Kyllähän saksalaisetkin isänmaataan puolustivat Itärintamalla, aina katkeraan loppuun asti. Ilman heitä ja väliintulleita Länsiliittoutuneita, olisi Stalin varmasti edennyt Pariisiin asti (pyrkimys, jonka hän ilmaisi Potsdamissa 1945).  Venäläiset  ryöstivät ja raiskasivat kaiken eteentulevan valloittamillaan alueilla, mm. Berliinissä. Mutta eipä ole  näkynyt saksalaisia nuoria Wehrmachtin asuissa mieltään osoittamassa. Ei ennen eikä nyt. Venäläiset eivät tunnetusti ole ymmärtäneet, että omien virheiden tunnustaminen olisi luottamuksen alku.

Eiköhän voida tässä vaiheessa myös todeta, että vapaaseen yhteiskuntaa kuuluvat asiat, kuten demokratia, yhdistymisen vapaus ja muut ihmisoikeudet, vapaa tiedonvälitys ja vaikkapa avoin historian tutkimus eivät ole arvoja nyky-Venäjällä. Ne ovat pikemminkin poiskitkettäviä ilmiöitä. Ne voivat korkeintaan toimia retorisina välineitä, jolla voidaan kritisoida länsimaita. Ymmärtäväiset ja suvaitsevaiset länsimaat ovat tunnetusti heikkoja diktatuurin ja totalitärismin edessä.

Minun puolestani Nashi-nuoret voisivat ilmaista oman  (ja varmasti  myös monen muun venäläisen, mukaanlukien maan johdon)  mielipiteen Suomessa useamminkin. Ehkäpä epäilijät ja hyssyttelijät Suomessa viimeinkin uskoisivat, mihin suuntaan naapurissa mennään, ja mitä se meille merkitsee.

Pro-palestiinalainen Suomi ja kokoomusnuoret

Viimeinkin uskaltaa joku poliittinen ryhmittymä Suomessakin ottaa kantaa ulkomaiden tapahtumiin, ja vieläpä ns. yleisen mielipide-ilmaston vastaisesti. Hatunnosto! 

“Julkisen Suomen” pro-palestiinalaisuus on kaivertanut mieltäni jo kauan, viimeksi joulun aikoihin mietin, missä ovat marssit rauhan puolesta, nyt kun palestiinalaiset ampuvat ohjuksia Israeliin. Missä olivat poninhäntäpojat ja fjällräventakkiset tytöt?

Jotkut sanovat Suomessa suoraan, että onhan palestiinalaisilla oikeus taistella “miehittäjää” vastaan. Israelilaisilla taas ei ole koskaan oikeutta puolustautua ”aloittanutta” hyökkääjää vastaan. Puoli on siis selkeästi valittu, vaikka puolueetonta rauhanasiaa kovasti esitellään.  Suomessa monet kaipaavat myös selvästi tilannetta, jossa osapuolet olisivat tasaväkisemmät. Israel on ja pysyy kuitenkin sotilaallisesti ylivoimaisena, ja reagoi sen mukaan.  

Sattuipa hyvin, että juuri tänään näin Käkisalmesta kertovan dokumentin, jossa eräs evakko puki sanoiksi minunkin mieltäni askarruttaneen skenaarion:

Entäs jos Suomi olisi jättänyt sodassa kotinsa menettäneet karjalaiset vuosikymmeniksi pakolaisleiriin, ja lähettäisi lapsiaan/nuoriaan Viipuriin itsemurhapommittamaan venäläisiä? Tai jos Pro Karelia-yhdistys ampuisi raketteja rajan yli jääden odottamaan mitenköhän Venäjä vastaa?

Mutta ei näillä asioilla ole mitään merkitystä Suomen vihervasemmistolle, tärkeintä on USA:n vastustaminen. Loppujen lopuksi USA:n omat rikkomukset (joiden kritisointi olisi oikeutettua)jäävät suorastaan varjoon, kun USA:ta vastustetaan ikäänkuin mutkan kautta. Muutama esimerkki:

1. Venäjä saa tehdä mitä haluaa Euroopassa, koska “kyllähän USA:kin…” Jopa Venäjän oikeuksienturvaus-propaganda menee täydestä, kunhan päästään syyttämään USA:ta. Tosiallisia kärsijöitä ovat Venäjän naapurimaat, tulevaisuudessa ehkä jopa Suomi, muttei silläkään ole mitään merkitystä.

2. Israelia pitää vastustaa, koska USA tukee sitä. Vaikka se on Lähi-idan ainoa demokratia jne. Vaikka mikä olisi.

3. Myös kehitysmaiden diktaattoreita Etelä-Amerikassa ja muualla tulee tukea, jos ne vastustavat USA:ta.

Listaa voisi jatkaa, mutta tärkeää on huomata, miten valtamediat, varsinkin YLE, ovat myös valinneet puolensa jo ajat sitten. Vastapainoksi voi katsoa vaikkapa BBC:tä tai Deutsche Welleä. Siellä kerrottiin mm.  että Israelin iskut eivät yhdistäneet palestiinalaisia, vaan Fatah kritisoi Hamasia raketti-iskuista.

Kunpa vain muistettaisiin/haluttaisiin syyttää mediaa yksisilmäisyydesta muissakin asioissa, tässä yhden totuuden maassa.

Stalinin kunnianpuhdistus

Olen tässäkin blogissa pitänyt ääntä siitä, ettei Neuvostoliiton rikoksia ja Venäjän kansan kollektiivista vastuuta (ja sanotaan nyt suoraan: syyllisyyttä) unohdettaisi. Pystyn jopa kuvittelemaan maailman, jossa venäläisten ottaisivat vastuuta oman valtionsa toiminnasta, myös historiallisesti (esim. Toisenlainen Voitonpäivä).

Nyt on kuitenkin todettu ihan oikeiden historioitsijoiden toimesta se, että Venäjä ei ole “alkanut alusta” NL:n romahdettua, vaan sen johto näkee esim. Stalin ajan yhä positiivisemmassa valossa. Se tarkoittaa montakin asiaa.

Ensinnäkin mitä hirvittävimmät ihmisoikeuksien loukkaukset alkaen miljoonien murhista ja karkoituksista eivät ole Venäjän nykyjohdolle kuin korkeintaan se “pienempi paha”. Valta ja sen laajentaminen ovat tärkeämpiä asioita.

Toiseksi Venäjä pyrkii arkistoja sulkemalla taas kontrolloimaan sitä kuvaa, mikä ulkopuolella siitä on muodostunut. Perusasiat esim. Stalin ajan kauheuksista ovat tosin jo “ulkona”, niitä ei enää voida saada pois yleisestä tietoisuudesta. Jatkotutkimukset voisivat kylläkin paljastaa venäläisille lisää siitä, miten heitä tosiaan hallittiin ja mihin se johti. Ehkäpä Kreml ei halua tällaisen tiedon leviävän. Venäjän johtajat puhuvat kansallisesta kunniasta, jota länsimaat yrittävät syytöksillään tahrata. Tällaisille puheilla he tosin sammuttavat viimeisenkin toivon siitä, että Venäjän valtio voisi  joskus nauttia oikeaa kunnioitusta lännessä. Ja tällä en tarkoita reaalipoliittista, pelkoon perustuvaa “kunnioitusta”, joka Venäjän nykyjohdolle tuntuu olevan ainoa kunnian muoto, niin omien kansalaisten kuin ulkomaidenkin suhteen.

 Mutta on todettava, että Suomessakin monet (viher)vasemmistolaisista, kuten myös eräät K-linjalaiset porvaripuolueissakin eivät ole kovin arvostaneet Neuvostoliiton hirveyksien syvenpää tutkimista. Huolena on tietysti, että heitä itseään arvosteltaisiin NL:n ystävinä, mitä he kauheuksista hyvinkin tietoisina tietenkin olivatkin. Nyt kun ei enää voi oikein syyttää  vuosikymmenet tiliä tehneitä ja syyllisen viittaa “ylpeydellä” kantaneita saksalaisia, kaivetaan vaikkapa USA:n toiminta esiin, olkoon kuinka naurettava vertaus hyvänsä. Toisille se on siis sosialismi, toisille venäläinen nationalismi, joka menee massamurhien tuomittavuuden edelle.

Mitä Venäjä haluaa?

Lavrovin mukaan ymmärrystä. Mutta mille? Kyllähän jokainen voi ymmärrystä luvata, varsinkaan kun ei tiedä mitä pitäisi ymmärtää. Antaisi kovasti epäkohteliaan kuvan, jos tyrmättäisiin suoraan kuulematta ehdotusta. Fiksua psykologisointia siis Lavrovilta.

Mutta onhan hän sanonut, että ymmärrystä tarvitaan uudelle turvallisuusjärjestelmälle. Mikä se on? Huomenna tiedämme lisää, mutta esitän tässä veikkaukseni.

Euroopan turvallisuustilanteessa ei ennen Georgian sotaa ole tapahtunut mitään muutamaan vuoteen, eikä varsinkaan mitään ennalta arvaamatonta kohta 20 vuoteen. Kerrataanpa, mitä ihan viime vuosina on tapahtunut, joka selittävät Venäjän “huolia”:

1. Irakin sota on mennyt lopullisesti päin prinkkalaa. Nekin NATO-maat jotka USA:ta auttoivat, ovat vetäytyneet pelistä. Monet merkittävät ja vähemmän merkittävät NATO-maathan, vastoin kuin usein kuulee väitettävän, eivät koskaan osallistuneet Irakin sotaan. Keskeistä Euroopan turvallisuuskuviolle on kuitenkin, että USA on (Länsi-)Euroopassa epäsuositumpi kuin vuosikymmeniin, ehkä koko sodanjälkeisenä aikana.

2. Kosovo itsenäistyi, kahdeksan vuoden poikkeustilan (EU:n vastuu alueesta) ja neuvottelujen jälkeen. Neuvotteluihin osallistuivat myös Serbia ja Venäjä. EU olisi ilomielin suostunut myös Kosovon paluuseen Serbian osaksi, mutta se olisi johtanut verenvuodatukseen. Näin ilmoittivat keskeisimmät asianosaiset, kosovolaiset, perustellen serbien hyökkäyksellä 1998-1999. Kansa sai siis määrätä omasta kohtalostaan. Ei kuulosta näin suomalaisena kovin pahalta ajatukselta. 

4 vuotta on kulunut seuraavasta:  

3. Useimmat Itä-Euroopan maat, eli entiset Venäjän (NL:n) alistamat satelliitit tai NL:n osat ovat hakeneet ja päässet osaksi EU:ta kuten myös eurooppalaista turvallisuusyhteisöä, NATO:a. Georgia ja Ukraina ovat myös esittäneet toiveensä päästä osaksi “eurooppalaista perhettä”, EU:ta ja NATO:a. Kun ottaa huomion Venäjän ja NL:n historiallisen käytöksen, en yhtään ihmettele. Venäjän suorana liittolaisena on pysynyt vain Valko-Venäjä.

Venäjää huolettaa, kun NATO laajenee sen rajoille. Miksiköhän? NATO oli koko kylmän sodan ajan rajan toisella puolen. Nytkin Venäjän on lähes kaikessa keskusteltava EU- ja/tai NATO-maiden kanssa. Yhteistyösopimuksia on vino pino. Mutta mitä Venäjältä nyt puuttuu, ovat vasallivaltiot, joiden politiikkaa se voi ohjailla Lännen siihen puuttumatta. Kosovo varmasti on ärsyttänyt Venäjän johtoa monella lailla, mutta tapahtuma 1. vasta mahdollisti nykytilanteen, Georgian sodan ja  “turvallisuushuolet”.

Venäjä yrittää estää Ukrainan ja Georgian NATO-jäsenyyden säilyttääkseen uhkailupotentiaalinsa, joka ulottuu näin muihinkin maihin. Ei Venäjä sotaa halua, tietenkään. Uhkailu on paljon kätevämpää. Samalla Venäjä pyrkii lyömään kiilaa EU- (ja NATO-) maiden väliin, mikä on osoittautunut hyväksi tekniikaksi esim. talouskysymyksissä.

Kun katsoo kaupan ja muun yhteistyön määrä Venäjän ja NATO-maiden välillä, on helppo todeta, ettei Venäjällä Euroopassa oikeasti  mitään turvallisuusvajeesta johtuvia ongelmia ole. Mikään eurooppalainen ulkopuolinen ei uhkaa Venäjää. Venäjä vain kaipaa sitä väkivaltaan, sortoon ja ihmisoikeusrikkomuksiin perustunutta valta-asemaa, joka sillä kylmän sodan aikana oli, eli etupiiriä (ks-

Eurooppa-Neuvoston muistio Georgian kriisistä, s.3) 

 

 

 

 

 

 

 

Oli niin paljon helpompi saada naapurimaat tekemäät mitä haluttiin, kun vähän rähisi. NATO-maille on turha rähistä. Ehkä jotkut suomalaiset ovat jopa sitä mieltä, että Venäjä ansaitsee etupiirin.  Venäjän suurvaltaedun “ymmärtäjiä” on vielä suomettuneisuuden vuosilta jäljellä lukuisia. Etupiirien tunnustaminen on minusta kammottava ajatus, etenkin suomalaisesta näkökulmasta. Nyt ei olla 70-luvun veitsi-kurkulla tilanteessa, vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia arvoihin perustuvaan politiikkaan on. En voi kunnioittaa ajatusta, joka antaisi Venäjälle (taas) oikeuden sortaa pienempiään. Monet nettikirjoittelijat tuntuvat tosin olevan sitä mieltä. Mutta arvot ovat arvoja, ikäänkuin makuasioita.

Georgia – Myrskyn tuhojen arviointia

On kai aika esittää johtopäätökset, tätä mieltä minä olen:

1. Sodan syy: Georgian sodan laittoi käyntiin Venäjä kehottamalla osseetteja väkivallantekoihin, joihin Georgian olisi pakko vastata. Voidaan hyvin olla sitä mieltä, että Sakasvili ylireagoi luottaen liikaa lännen apuun ja pelotteeseen. Voidaan jopa ajatella, että alueet ansaitsevat itsenäisyyden. Mutta ei ole mitään todisteita eikä varsinkaan järkevää syytä, miksi Saakasvili olisi halunnut toimia juuri nyt. Amerikkalaiset varoittivat häntä tekemästä tyhmyyksiä. Vielä enemmän lapsenuskoa tarvitaan ajatukseen, että Venäjän johtoa aidosti kiinnostaisi jonkin rutiköyhän pikkukansan oikeudet. Jo Stalin keksi usuttaa osseetit ja georgialaiset toistensa kimppuun. Divida et impera.

Hyökkäys oli venäläisiltä hyvin suunniteltu, ja (kiistattomasti) yleisessä tiedossa on nyt, että Venäjän joukot siirtyivät alueelle jo ennen kuin Georgian ns. kurinpalautustoimet alkoivat. Niissä kuoli ihmisoikeusjärjestöjen mukaan reilusti alle 100 ihmistä, kun Vladimir Putin puhui tuhansien ihmisten joukkomurhasta. Propagandakoneisto oli valmiina, kuten myös suunnitelma alueiden itsenäisyysjulistuksista. Kosovon “vääryys” ja yleinen amerikkavastaisuus otettiin käyttöön.

Ajoitus oli loistava: USA:ssa oli presidentinvaalit, joka heikentää usein maan ulkopoliittista toimintakykyä. Kansa oli hyvin sodanvastaisissa tunnelmissa, ja sillä oli muuta mietittävää asunto-/rahoituskriisin muodossa. Armeija oli jumissa Lähi-Idässä, ja reservejäkin oli jo otettu käyttöön. Olympialaiset täydensivät tilanteen, Länsi ei kyennyt vastaamaan tarpeeksi nopeasti.

Sodan päämäärät olivat:

A. Estää Georgian NATO-jäsenyys. Tässä onnistuttiin hyvin. Georgia ei tule hyväksymään alueidensa menetystä, joten sitä ei voida ottaa NATO:n jäseneksi “sääntöjen” mukaan. Samalla Länsi (etenkin EU) pelästyi tilannetta, jossa sen pitäisi puolustaa Georgiaa. Pitänee todeta tässä välissä, että minusta Venäjällä ei ole mitään oikeutta päättää toisten valtioiden osallistumisesta kansainvälisiin järjestöihin, sotilaallisiin tai ei.

B. Hankkiutua eroon Saakasvilista, ja saada Venäjä-ystävällinen johtaja maahan. Tämä tuskin onnistuu. Vaikka Saakasvili vaihdettaisiinkin, Georgian kaikki merkittävät puolueet ovat länsimielisiä. Ystävystyminen on hankalaa, kun ryövää toiselta alueen. Suomessa se tosin onnistui…

C. Koepallo Lännen suuntaan. Tulos oli melko hyvä Venäjän kannalta, Länsi yllätettiin täysin housut kintuissa. Se osoittautui hajanaiseksi, Ranskalla ja Saksalla jne. on oma lehmä ojassa ja vähän kakatkin pöksyssä. Vain muutamat Venäjän rajanaapurit, kuten myös Isä-Britannia ja Ruotsi tukivat varauksetta Georgiaa. Suomessa maailman kiireisintä Alex Stubbia lukuunottamatta kaivettiin vanha hissuttelu, hidastelu ja “ymmärrys” taas naftaliinista.

Hyvältä näyttää Putinin kannalta. Tästä on hyvä lähteä kampeamaan Ukrainaa pois Lännen suojasta. Krimi vaihtaa kohta omistajaa, jos puhe NATO:sta jatkuu. Sitä ennen maata voidaan kiristää miten huvittaa. Sitten katse kääntyy pohjoiseen. Suomessakin Venäjän ymmärtäjät ovat päässeet ääneen, esim. Paavo Väyrynen. Putinillä arvomaailma rakentuu pitkälti KGB:läisyyden ympärille, Venäjän vallan kasvattaminen ja laajentaminen ovat ulkopolitiikan pääasiallisia, jos eivät ainoita tavoitteita. Kaikki muut arvot ovat oikeastaan vain fasistien salajuonia. Putin lienee mielenkiinnolla seurannut sivusta Bush-vastaisia mielenosoituksia ja NATO-maiden välisiä kiistoja. Ehkäpä jopa miettien: “Minun aikani tulee vielä”.

Että mitäkö minä sanon niille, joista Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne ei muuttunut 080808? Miten olisi historiasta tuttu “herätkää”…