Kuntauudistuksen jalot päämäärät

Kuntauudistuksen pakkoluonteesta, mitättömistä säästöistä ja virkamiesten mielivallasta on jo monet painavat sanat sanottu. Kuntauudistuksen puolustusyritykset ovat usein myös täynnä tunnetta ja puoluepoliittista vihaa. Usein silmiin sattuvan väitteen mukaan keskustalaiset kunnanvaltuutetut ym. pelkäävät valta-asemansa järkkyvän. Noh, minä pelkään niiden ihmisten puolesta, jotka ovat keskustalaiset ja muut kuntapoliitikot pienemmissä kunnissa valtaan vaali toisensa jälkeen äänestäneet. Ilmeisesti äänestäjien valitsemat kuntapäättäjät ovat tehneet hyvää työtä, muutenhan he eivät vallassa olisi.

Mitä sitten tapahtuisi kuntauudistuksessa? Jostain valtio-opin kurssilta muistan lauseen, ettei valtaa voi koskaan lopettaa, se on aina jollain. Mihin keskustalaisten kuntapäättäjien  valta sitten menisi? No suurempien kaupunkien Kokoomukselle,Vihreille ja demareille tietysti. Palvelut leikattaisiin ensin syrjäkunnissa, sitten loppuisi siellä mm. kaavoitus ja muu kehitys. Onhan tärkeää, että ydinkaupunkien Kokoomusta lähellä olevat kauppiaat ja muut yrittäjät saavat lisää kuluttajia. Kyläkaupat ja muut saavat mennä, suuri on kaunista. Rakennusyritykset tarvitsevat myös lisää muuttajia kasvukeskuksiin. Että voidaan tehdä rahaa. Kepua aikaisemmin äänestäneet jäisivät vähemmistöön, ja sinne hukkuisi heidän hätähuutonsa. Että sellainen poliittinen projekti tämä lopulta on.

Oikeus asua missä haluaa ja kehittää siellä paikallista yhteisöään myös kunnallisten palvelujen ja kaavoituksen muodossa tulisi hallituksen kuntauudistusta ajavien mielestä ilmeisesti lakkauttaa. Esim. lahtelainen demari Eero Vainio pyyhkisi hyvin pärjäävän Laukaan kuntakartalta, kun siellä asuu myös Jyväskylässä töissäkäyviä. Sillä ei ole mitään väliä, että Laukaaseen on n. 23 km Jyväskylästä, ja kyse on siis aivan eri paikkakunnasta. Ode Soininvaaralta taas irtoaa suoranaista maaseudun halveksuntaa lähenteleviä kommentteja ”pystyyn lahoavista ja vanhenevista maalaiskunnista, joista väki muuttaa hautausmaalle”. Ehkä Vihreissä unohdettiin Haaviston esimerkki sillanrakennuksesta samantien, kun vaalien 2. kierros oli ohi. Tai sitten suuriin kaupunkeihin kannattaa muuttaa, koska siellä ollaan ikuisesti nuoria.

Ehkä on tässä vaiheessa hyvä todeta minua jo kauan kummastuttanut asia. On päivänselvää, etteivät läheskään kaikki suomalaiset halua asua kasvukeskuksissa, joiden määrän voi laskea yhden tai korkeintaan kahden käden sormilla. Jos haluaisivat, olisivat kaikki varmasti jo niihin muuttaneet. Töitähän siellä on. Pienemmät kaupungit ja maaseutu olisivat autioita, ja Keskustapuoluekin jo vuosikymmeniä sitten marginalisoitunut. Mutta näin ei ole.

Tottakai, jo 50 vuoden ajan ovat sadattuhannet suomalaiset usein käytännön pakosta eli työn perässä muuttaneet em. kasvukeskuksiin, mutta monet ovat pyrkineet sitä viimeiseen asti välttämään, ja toiset haluavat vähintäänkin asua pienemmillä paikkakunnilla, joka on johtanut valtavaan pendelöintiin. Monet jopa hankkivat arkipäiviksi nukkumista varten pikkuyksiön työpaikan läheltä, mutta asuvat oikeasti aivan muualla päin Suomea. Olisipa työ siellä missä ihminen, mutta kun ei niin ei.

Mutta kun tämän minusta täysin kiistämättämän faktan sanoo ääneen pääkaupunkiseudulla, saa useimmiten varautua todelliseen läksytykseen. Ikänsä pääkaupungissa asuneet alkavat kertoa suurella asiantuntemuksella maaseudun kauhuista ja pikkukaupunkien ahdasmielisyyksistä. Tukena heillä on vaikkapa parikymppinen, muutaman vuoden Helsingin opiskelijapiireissä pyörinyt entinen pikkupaikkakuntalainen, joka fanittaa Ultra Brata tai Paavo Arhinmäkeä. Asenne on järkähtämätön, kaikkien on haluttava kasvukeskuksiin kun kerran minäkin haluan olla täällä. Piste.

Suomalaisen miehen heikot kortit?

Artikkeli nuorten jalkapalloilijoiden kansainvälisestä kanssakäymisestä pisti taas miettimään vanhaa parinmuodostusteoriaa, ja suomalaisen miehen surkeaa dilemmaa.  http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Helsinki+Cupin+diskossa+tunnelma+yltyi+kiihke%C3%A4ksi/1135267800864/?cmp=tm_etu_uusimmat_uutiset

”Ei tuolla voi edes tanssia, kun joku on heti kimpussa”, kommentoi yksi suomalaistyttö. Suomalaiset pojat eivät varmaan saa sanaa suustaan noissa bileissä, jos maailmankirjat eivät vallan vinksallaan ole. Ainakaan ilman rohkaisua. Kyllä on tyttärillä vaikea tilanne, kun brassilla on vielä pokkaakin ”but your boyfriend is not here”. No yrittämisestä ei kai voi syyttää. Artikkeli tarjoaa kyllä vahvaa todistusaineistoa niille, joiden mukaan ”ulkomaalaiset vievät meidän naiset”.

 Suomalaiset pojat pelkäävät teitä, tytöt arvelevat. Taitaa olla, että pojat pelkäävät lähinnä suomalaisia tyttöjä. Siinä missä vaikkapa latinomaissa mies on parinmuodostustilanteen (baarissa tms.) ehdoton kuningas, suomalainen mies pelkää kuollakseen, että nainen nauraa räkättää hänelle tai suhtautuu halveksivasti tuttavuudentekoyrityksiin. Eikä pelko todellakaan ole aiheeton. Pojille kyllä muistutetaan pienestä pitäen ottamaan tyttöjen tunteet huomioon, mutta entäpä tytöille, erittäin vahvojen naisten maassa? Tuskin opetetaan mitään muuta, kuin että pojilla on vain yksi asia mielessä jne.

 Minulla on varmaan jossain vielä tallessa se sveitsiläislehden artikkeli, jossa suomalaisia naisia kutsuttiin talibaaneiksi, jotka alistavat miehensä. Varmasti provokatiivinen vertaus, mutta tuntuu, että kukaan Suomessa ei ole kyllä ajatellut asiaa pahemmin tuolta kantilta.  Eikö suomalaisille (naisille) ole tosiaan tullut mieleen, että ne piirteet, joita he arvostavat ulkomaalaisissa miehissä: (esim. puheliaisuus, sosiaalinen rohkeus, kohteliaisuus naisia kohtaan) johtuisivat kulttuurista, jossa miehillä on valta-asema. Monet ovat varmaan tajunneet, että nämä miehet eivät hyväksyisi vaikkapa sisariltaan sellaista käytöstä ja ”oloa”, josta he kovin pitävät suomalaisissa naisissa. Pelkoa voi sosiaalisessa tilanteessa herättää vain jokin sellainen, jonka toimija ottaa vakavasti. Vakavastihan yleensä suomalainen poika/mies ottaa tytön/naisen tutustumistilanteessa, niinhän hänelle on äiti, sisko ja opettaja opettaneet koko hänen ikänsä. Ajatus, että tyttö olisi jotenkin vähemmän arvokas, jotain ”toista” (ja siten vähemmän vakavastiotettava) on hänelle vieras.

Suomalainen mies ei ole osoittautunut ollenkaan sellaiseksi ”vientituotteeksi” kuin suomalaiset naiset, ja sama pätee kansainvälisiin pareihin Suomessa. Vaikka tunnen ainakin parikymmentä pariskuntaa, joista toinen osapuoli on suomalainen, en saa päähäni kuin kaksi, joissa mies olisi suomalainen. Enkä todellakaan usko, että tämä johtuu suomalaisten miesten kiinnostuksen puutteesta. Erään sosiologian teorian mukaan naiset haluavat yleensä ulkomaisen miehen vain, jos tämä tulee ”korkeamman tason” maasta kuin oma maa. Idea perustuu tietenkin ajatukseen miehestä (ei naisesta) tulonhankkijana ja ulkoisen statuksen luojana. Tasa-arvoisessa Suomessakin teoria toimii hyvin edelleen, suomalaista miestä vaan ikävästi sortaen.

Eli Länsi- ja Keski-Euroopan maat, sekä esim. USA ovat Suomea ”korkeammalla tasolla”, joten sieltä on suomalaisnaisille löytynyt miehiä. Suomalaismiehet ovat kelvanneet sinne huonosti. Sen sijaan itäeurooppalaiset sekä aasialaiset naiset voivat hyvin kuvitella ottavansa suomalaisen miehen, ja niin monet tekevätkin. Mutta siinä missä suomalainen nainen voi kertoa eurooppalaisesta miehestään kadehtiville tyttökavereilleen, tulee esim. venäläisestä (puhumattakaan aasialaisesta) vaimosta monelle, erittäin valitettavasti, edelleen mieleen että “jaha, ei sitten saanu suomalaista niin piti ottaa tollanen sitten”. Tällaisia talous-/kulttuurirasisteja on varmasti hyvin paljon Suomessa, niin kuin ulkomaillakin.

Vastuulliset kompromissit (kun aita on matalin…)

 Hallitusohjelma säästöineen oli odotettava kompromissi, Kokoomuksella ei liene helppoa ollut. Vasemmisto sai väännettyä sentään 1,25 miljardin veronkorotukset, josta tosin vain pieni osa ei koske niitä vähäosaisia, joita nyt piti puolustaa. Onhan siellä uusi progressioluokka esim. pääoma- ja perintöverossa, mutta pieniä on silakat joulukaloiksi. Pelkkä yhden prosentin korotus tuloveroon (kaikkein köyhimmät poislukien) olisi tuonut valtiolle miljardin lisää, eli melkein yhtä paljon kuin nykyiset leikkaukset. Jokainen hyvinvointivaltion ahdinkoa päivittelevä voi miettiä, olisiko hänellä henkikohtaisesti ollut varaa antaa tuo 1% tuloista vanhustenhoitoon, kouluihin tai muihin huutaviin hyvinvointivaltion ongelmiin.

 Nyt voitaneen myös todeta avoimesti, että ei sitten löytynyt päävasemmistöpuolueelta uskallusta ottaa todellista vastuuta. Jutta Urpilainen ei halunnut punamulta(vihreän) hallituksen pääministeriksi, vaan jäi mielummin Kataisen hallitukseen levittelemään kompromissien nimissä käsiään. Ja sehän on helppoa, oman linjan ajaminen ja sen takana seisominen onkin vaikeampaa. Monesti on todettu, että Suomen politiikassa täytyy aina tehdä kompromisseja. Jossain määrin varmaan pitääkin. Mutta näiden vaalien kohdalla näytti kuitenkin vähän siltä, että persujen periaatteellisuus aiheutti pienoisen paniikin vanhoissa puolueissa. Yhtäkkiä pitikin pitää kiinni siitä mitä on äänestäjille vuosikaudet puhuttu, mutta kuitenkin yhteistyöhallituksissa ”pakon edessä” samantien haudattu. Persut näytti hallitusneuvotteluissa sellaista mallia, johon oli hetken aikaa ikäänkuin pakko vastata.

 Nyt ollaan kuitenkin palattu vanhoihin uomiin. Selkeää vaihtoehtoa, muutosta, eli kokoomusmenolle vaihtoehtoista hallitusta eivät Suomen vasemmistopuolueet ja Vihreät halunneet synnyttää, koska niiltä ei loppujen lopuksi löytynyt kanttia ajaa omaa politiikkaansa. Ne eivät uskoneet, että niistä olisi ollut ottamaan vastuu Suomesta ilman Kokoomusta. Epäonnistumisen pelko oli liian suuri, kun hallitukseen kerran pääsi vähemmälläkin. Toivottovasti suomalaiset eivät unohda tätä seikkaa, kun seuraavan kerran taas pyydetään kansalta ”mandaattia”. Sitä pyydetään nimittäin oman politiikan toteuttamiseksi, ei suinkaan kompromissien tueksi.

Hallituksen tekoa Suomessa

Paljon on puhuttu vaalien jälkeen kompromissien teon tärkeydestä, eräs bloggaaja kutsui sitä jopa takinkäännön välttämättömyydeksi. Ehkä näinkin. Mutta näiden vaalien tulos on selvästi saanut ihmiset ja sitä kautta puolueetkin toteamaan, että rajansa kaikella, myös kompromissien teolla.  

Täydellistä kompromissintekovalmiutta joka asiassa ja toisaalta totaalista järkkymättömyyttä periaatteista voidaan ajatella janan ääripisteinä. Puolueet asettuvat tälle janalle, ja niiden asema janalla muuttuu ajassa. 

Totaalinen järkkymättömyys johtaa tietenkin ikuiseen oppositioon (ilman yli 50% osuutta kansanedustajista), laajempana ilmiönä hallituksen syntymisen mahdottomuuteen. Mutta toisaalta jos ajattelemme että hallitukseen pitää mennä aina ja kenen kanssa vain,  jotta voidaan edes jotenkin vaikuttaa asioihin, on vaarana että koko edustuksellisen demokratian ajatus menettää merkitystään.

Kansa ei nimittäin oikeastaan äänestä ihmisiä tai puolueita niiden vuoksi, vaan kansa äänestää ajatuksia, joita haluaa toteutettavan. Edustuksellinen demokratia on vain yksi keino saada ihmisten enemmistön tahto ja arvostukset eri asioita kohtaan esille.

Ihmiset äänestivät näissä vaaleissa Perussuomalaisia osaksi sen vuoksi, että persut ovat pitäneet kiinni periaatteistaan selvästi tiukemmin kuin muut. Mutta kaikkein suurin yllätys oli, että he olivat valmiit pitämään kiinni periaatteistaan myös vaalien jälkeen. Siinä on muiden puolueiden ollut pakko seurata perässä, pelonsekaisin tuntein.

Mutta hyvä näin, tilanne muistuttaa oikeastaan vähän silmien aukeamista. Miten kenelläkään on tullut ikinä edes mieleen, että Kokoomus ja Vasemmistoliitto (tai SDP) voisivat olla samassa hallituksessa ilman jotain aivan erityistä syytä (kuten vaikkapa sotatila tms.) Miksi niiden pitäisi pyrkiä samaan hallitukseen, eikös sen tulisi olla viimeinen ajateltavissa oleva vaihtoehto? Että puolueet voisivat parhaiten toteuttaa tärkeintä tehtäväänsä (eli ajamiensa asioiden toteuttamista eduskunnassa) tulisikin hallitus muodostaa pienimmän poliittisen yhteishinnan metodia käyttäen. Metodi perustuu ajatukseen, että jokaisella puolueella on “yhteistyöhinta” suhteessa jokaiseen toiseen puolueeseen. Persujen ja vihreiden keskinäinen hinta on korkea molemmille. Näin on myös Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton välillä. Metodin mukaan myös hallituksenmuodostajaa pitää voida vaihtaa, jos näin voidaan saavuttaa alhaisempi poliittinen yhteishinta, mutta kuitenkin yli 100 kansanedustajaa sisältävä hallituspuolueiden kokoonpano. Mahdollisimman alhainen yhteishinta tarkoittaa siis sitä, että hallituksessa  olevien puolueiden täytyy luopua mahdollisimman vähän periaatteistaan yhteistyön vuoksi. Ja siitähän Suomenkin hallitussopassa on kysymys, kokoomusyhteistyö on näinä aikoina hyvin kallista melkein kaikille puolueille, myös Keskustalle.

Holhous ei oikea lääke juomiseen

  Julkaistu HS:ssa 21.12.2010

Monilla suomalaisilla on alkoholiongelma, sen tiedämme kaikki. Siitä huolimatta pöyristyn huomatessani miten vanha, koko kansaa rankaiseva holhousmentaliteetti alkoholipolitiikassa nousee ajoittain esille. Näin esim. Miika Liimatan kirjoituksessa (HS 17.12.), jossa ehdotetaan, että ALKO:n poikkeuksellisista aukiolosta ei saisi tiedottaa. Suomessa on ongelmallisesti juotu, vaikka on ollut kieltolaki, vain 1 Alko 50 km säteellä, viinakortit tai muita rajoituskeinoja. Näillä toimenpiteillä holhottiin aikuisia ihmisiä ihan viime vuosikymmeniin asti täysin riippumatta siitä oliko heillä alkoholiongelma vai ei. Jos viinoja ja viinejä saisi mistä tahansa kaupasta (kuten esim. valtaosassa EU-maista), ei tarvittaisi poikkeavia aukioloaikoja. Ongelmajuominen Suomesta loppuu vasta sitten, kun siitä kärsivät yksilöt tunnistavat ongelmansa. Mitkään saadökset ja rajoitukset eivät heitä sitä ennen auta, ei usein edes viinan korkea hinta. Suomeen voidaan tosin rakentaa kansalaiset lapsen asemaan asettavia kontrollisysteemejä, jotka luovat suomalaisten juomisongelmiin vain lisää säälittävyyttä. Valtio ei kuitenkaan millään toimilla voi koskaan ottaa aikuiselta (tai vanhemmalta) pois vastuuta itsestään ja käytöksestään.

———————————————————————————————————

Se, että suomalaisten juominen todetaan vain “kansalliseksi piirteeksi”, johon auttaa vain viinan saannin rajoitukset, on ongelman säälittävää matonallelakaisua, suoranaista yksittäisten ihmisten alkoholiongelman kieltämistä. Suomalaisuus ei anna tekosyytä ryypätä vastuuttomasti ja pilata toisten elämää samalla. Samallatavoin tiettyjen ihmisten alkoholiongelmat eivät oikeuta ongelmattomien  alkoholinkäytön hankaloittamista, eikä VARSINKAAN oikeuta heidän syyllistämistään alkoholinkäytön vuoksi. Ja tätä syyllistämistähän kaikkea alkoholinkäyttöä salaa vastustavat piirit ja yksilöt harjoittavat….

Vaellusta politiikan n-ulotteisessa avaruudessa

 Muistan elävästi, kun opiskeluaikoina minua ärsytti opiskelutovereideni iänikuinen valitus siitä, miten ”en voi äänestää, kun mikään puolue ei vastaa arvo- ja ajatusmaailmaani”. 90-luvun lopulla oli vielä postmodernisti coolia olla sitoutumatta mihinkään, vaikkei senaikaisella nuorisolla ollut minkäänlaista kokemusta värin tunnustamisen pakosta. Minusta oli itsestään selvää että jotain puoluetta oli äänestettävä, ja ettei mikään niistä voikaan vastata täysin useimpien yksilöiden ajatusmaailmaa.

Sittemmin olen joutunut tunnustamaan, että olen politiikan asiakysymyksissä itse auttamattomasti puolueiden välissä. Tuntuu, etten voi äänestää ketään äänestämättä itseäni vastaan. Voin havainnollistaa tätä kirjaamalla muutaman tärkeän ajatuksen, ja koettamalla sijoittaa ne poliittisella kartalla. Seuraavan listan asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä.

1. Markkinatalous ja riisto: On naurettavaa ja toisaalta kamalaa, että niinkin iso osa suomalaisista pitää itseään porvarina (”itsellisenä” jne.) kuin pitää, ja kannattaa ”vapaampaa” markkinataloutta, esim. lakko-oikeuksien kaventamista. Kyseessä on kollektiivinen harha omasta asemasta yhteiskunnassa. 90% Suomen kansasta elää melko vaurasta elämää vain ja ainoastaan sen takia, että mm. ammattiliitot ja muut ”puhtaaseen” markkinatalouteen kuulumattomat toimijat ovat heillä hyvät palkat, työolosuhteet ja oikeudet taistelleet. ”Puhtaassa” markkinataloudessa, jossa jokainen taistelee yksin itsensä puolesta, syntyy hyvin pieni ja vauras yläluokka, jonka vauraus perustuu suuren väestönosan köyhyyteen (esim. working poor-ilmiö USA:ssa ja nykyään monessa Euroopankin maassa). Tässä ”vapaassa” markkinataloudessa köyhien ohelle syntyy lisäksi toinen ryhmä, alati pienenevä keskiluokka, joka elää jatkuvassa epävarmuudessa toimeentulonsa suhteen. Tämä estää tai vaikeuttaa ihmisiä tekemästä sellaisia valintoja kuin haluaisivat, eli elämästä elämäänsä niin kuin tahtoisivat. Onneksi suomalaiset sentään kuuluvat liittoihin (niin tyhmiä he sentään eivät ole, etteivät kuuluisi). Vasemmistopuolueet
2. Sotilaallinen liittoutuminen. Suomen on välittömästi liityttävä NATO:on. Kriisinhallinta-asioiden lisäksi NATO on ainoa tae uskottavalle puolustukselle mahdollisessa sotilaallisen konfliktissa tai sen uhatessa, ja jäsenyys tarjoaa tukea myös Venäjän rauhanaikaista painostusta vastaan, jota Suomi tulee varmasti kohtaamaan lähitulevaisuudessa, ja jota se on jo kohdannut (mm. Turun huostaanottokriisi, ns. Pronssipoika-kiista). Nato-jäsenyys ei tarkoita ollenkaan sitä, etteikö suhteita Venäjään tulisi vaalia, tai että alettaisiin heti ”rähistä” idän suuntaan. Kokoomus ja RKP
3. Suomalainen hyvinvointivaltio on todellakin tavoittelemisen ja säilyttämisen arvoinen. Se voidaan säilyttää vain lopettamalla verojen leikkaukset, ja verottamalla enemmän sitä parempituloista kansanosaa, joka on ollut saamapuolella viimeiset pari vuosikymmentä, kun tuloerot ovat kasvaneet. Vasemmistopuolueet.
4. Kehitys, jossa yhä suurempi osa suomalaisesta väestöstä muuttaa Keski-Uudellemaalle, on järjetöntä, ihmisten toiveiden vastaista sekä hyvin kallista. Kiihkeästä rakentamisesta huolimatta asumis-, liikenne sekä palvelurakenteet jäävät jatkuvasti pieneksi pääkaupunkiseudulla, kun taas muualla Suomessa on infrastruktuuria vajaakäytöllä. Samalla lisääntyvät pääkaupunkiseudulla ruuhkat, ja asuminen kallistuu entisestään. On todistettu, että myös Suomenlahden pohjoiset rantavedet saastuvat ja ovat saastuneet pitkälti Uudenmaan väestönkasvun takia. Suomessa tulee olla jatkossakin hyvinvoivia alueita ja kaupunkeja eri puolilla maata. Näin säilyy myös maakuntien kulttuurinen kirjo, joka on aivan keskeinen osa suomalaista kulttuuria. Näin mm. valtion laitosten hajasijoittaminen on oikeata politiikkaa, tekotavoista voidaan toki keskustella. Keskusta
5. Ruotsinkielen opiskelupakko on lopetettava Suomen kouluissa. Suomen kaksikielisyys tarkoittaa yksinomaan valtion palveluiden järjestämistä ruotsinkieliselle vähemmistölle. Näiden palvelujen järjestämistä vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, siihen vaan ei tarvita koko ikäluokan ruotsinopintoja. Pakkoruotsin voisi korvata pakollisella kielellä, jonka voi kuitenkin itse valita. Kokoomus (kesäkuun 2010 puolukokous!) ja Perussuomalaiset 
6. Suomen tulee pitää kiinni peruselintarvikkeiden raaka-aineiden tuotannosta. Huolto- ja laatuvarmuuden lisäksi maatalous on maaseudun elinvoimaisuuden selkäranka, eikä sitä voi mikään muu elinkeino korvata, korkeintaan täydentää. Suomessa tulisi myös panostaa bioenergian hyödyntämiseen, joka voidaan myös tehdä maaseutua työllistävämmin. Maailma ei pysty nyt eikä varsinkaan tulevaisuudessa ruokkimaan kaikkia ihmisiä, jos esim. länsieurooppalainen ruuantuotanto ajetaan alas. Tämä alasajo tappaisi maailman köyhiä nälkään. Suomalaisten ruuan kasvattaminen Länsi-Euroopassa taas olisi kaikkein älyttömintä ja kalleinta. Pitemmän päälle älytöntä ja vaarallista on myös kaikkien ruuan raaka-aineiden kuljettaminen tuhansien kilometrien päästä Suomeen. Keskusta
7. Ihmisyhteisöt kehittyvät luokkayhteiskunniksi automaattisesti, jollei kehitykseen puututa. Tämän kehityksen päässä on yhteiskuntaryhmien vieraantuminen toisistaan, ja lopulta (mahdollisesti väkivaltainen) varojen uudelleenjako tai sen yritys. Tällaisesta kehityksestä maailmalla voi lukea lehdestä joka päivä. Ilmiö nähtiin myös Suomessa vuonna 1918. Luokkayhteiskuntakehitykseen puuttumista on mm. kaavoituspolitiikka joka pyrkii estämään slummiutumista, progressiivinen verotus, sekä peruskoulu.  Vasemmistopuolueet (osittain Keskusta).
8. Maahanmuuttoasioissa on pystyttävä sanomaan ääneen, että maahanmuuttajien piirissä on olemassa kulttuurisia tapoja ja suhtautumistapoja, jotka eivät sovi suomalaiseen yhteiskuntaan. Näihin perustuvaa käytöstä ei voi hyväksyä, vaikka eräät maahanmuuttajat pitäisivät niitä osana uskontoaan tai kulttuuriaan. Tällaista käytöstä on mm. tyttöjen ympärileikkaaminen, järjestetyt avioliitot ja yleinen epätasa-arvoinen suhtautuminen naisiin (ml. burkhat jne.). Olisi myös maahanmuuttajien ja etenkin Suomeen muuttoa harkitsevien ihmisten etu, jos nämä asiat saatettaisiin heidän tietoonsa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Perussuomalaiset (nykyään monet muutkin…)

 

Ketä siis äänestää? Vihreät jäivät tässä listassa kovasti rannalle, vaikka he varmasti ajavatkin kovasti monia näitäkin asioita. Ja kannatan kyllä vaikkapa seksuaalivähemmistöjen syrjinnän vastaista toimintaa. Mutta se että vihreät eivät nykyään suostu ottamaan kunnolla kantaa esim. tulonjakokysymykseen, kertoo vain siitä moneen kertaan todetusta asiasta, että Vihreät haluavat kannattaa ns. ”hyviä” asioita (eli niitä, joita kaikki pitävät periaatteessa hyvinä), mutteivat suostu ottamaan kantaa vaikeisiin joko-tai kysymyksiin, joiden kanssa ei voi miellyttää kaikkia. Ja maaseudusta he eivät vaan kertakaikkiaan tunnu tietävän tai välittävän mitään, vaikka muuta väittävät….

Veroprogression puolustuspuhe

Tässäpä vielä tämä HS:ssa 26.1. julkaistu juttu.

Osinkoverotus on herättänyt keskustelun veroprogression oikeudenmukaisuudesta. Progressiivisuuden tärkeintä perustetta ei vain vielä ole mainittu. Puhetta riittää kyllä vaikkapa kulutuskysynnästä ja hyvätuloistenkin saamista palveluista jne. Erkki Jänneksen (HS 24.1.) mukaan veroprogressio ei ole oikein. Kuka sitten mittaa korkeiden palkkojen tai voittojen oikeudenmukaisuuden? Mikä on riittävä kannustin, annammeko johtajien määritellä ne itselleen, kuten firmoissa tehdään? Mikä riittää, mikä on jo ahneutta? Veroprogressio tarjoaa yhden ratkaisun näihin kysymyksiin. Voi kysyä, lopettaisivatko suomalaiset hyväpalkkaiset työskentelemästä, jos heidän palkkojaan laskettaisiin kaikille työpaikoilla? Muuttaisivatko he todella ulkomaille? Jos joku muuttaisikin, uskotaanko tosissaan, ettei heidän paikalleen löytyisi ihan yhtä hyviä työntekijöitä maassa jossa korkeakoulutettuja on joka sormelle. Taistelu niiden välillä joilla on vähän ja joilla paljon on ollut maailmanhistorian konfliktien keskeinen syy. Suomessakin vasta vajaat 100 vuotta sitten nousivat kapinaan ne joilla ei ollut niitä vastaan joilla oli. Ensin joutuivat seinänvierustalle kartanonherrat, myöhemmin kuopan reunalle laitettiin köyhälistö. Seurasi inhimillinen tragedia, tuhansia kuolleita, ja kansakuntaa heikentävä juopa. Tuloerot ovat kasvaneet koko viimeisen 20 vuoden kasvukauden ajan. Samaan aikaan on kaikkien köyhimpien asema heikentynyt selvästi. Jokainen suomalainen puolue kannattaa hyvinvointivaltiota, koska sillä on kansan enemmistön tuki. Hyvinvointivaltio tarkoittaa väistämättä, että Suomessa ei USA:n malliin voi rikastua ja olla osallistumatta vähempiosaisten auttamiseen korkeiden verojen muodossa. Kun pienet tulot pienenevät ja suuret kasvavat koko ajan, on pakko valita. Demokratiassa enemmistö valitsee hyvinvointivaltion, vaikka vauras vähemmistö kuinka huutaisi.

Tuomas Leikkonen
Valtiotieteiden maisteri
Kirkkonummi

Juttu sai alkunsa pohdinnasta, miten markkinataloutta ja kilpailua käytetään aina verukkeena, kun perustellaan vähempiosaisten aseman heikennyksiä. Johtoportaan palkat eivät koskaan jousta alaspäin, vaikka kilpailua olisi kuinka. Palkkoja pitää ylhäällä ammattiryhmän (ei vain oman fiman sisäinen) keskinäinen solidaarisuus, jonka tietenkin pitäisi olla täysin markkinakilpailuajatusten vastaista. Jos kerran normaalityöntekijöiden on juostava kovempaa saadakseen sama palkka, miksei hyväpalkkaisten, esim. johtoportaan pidä? Siinähän riittäisi kannustinta. Huippupalkkaisten veroprogressioon menevät palkkasummat voisi firmassa käyttää paremmin vaikka palkkaamalla pari uutta työntekijää tekemään omistajille lisää voittoa. Toisaalta valtio kyllä hyötyy hyväpalkkaisista…

Idols – Muistoissamme (?)

Idols piti olla vain muutaman vuoden juttu, melkoisen monta vuotta siinä loppujen lopuksi meni. Ohjelma laski tehokkaasti kevyen musiikin tasoa Suomessa. Se tuotti suurilta osin roskaa, jota kukaan ei muista muutaman vuoden kuluttua. Ei niin ettei suomalainen musiikkibisnes olisi onnistunut luomaan popcorn-musiikkia muutenkin, mutta Idols mahdollisti suoranaisen roskapopin liukuhihnatuotannon.

Ohjelman ajatus perustui ihmisten eli yleisön väärinkäsityksen hyväksikäyttöön. Ohjelma ruokki sitä ihmisten ajatusta, että ns. ”oikeat” artistit ovat jollain tavalla ”ammattilaisia” tms. astuessaan musiikkiteollisuuden luomaan julkisuuteen. Useimmilla kevyen musiikin artisteilla ei oikeasti ole sen kummempaa musiikkitaustaa kuin Idols-finalisteillakaan. Ainoa ero on oikeastaan siinä, että ei-Idols-tähdillä on usein omia ajatuksia musiikin tekemisestä, jotka he esittelevät levy-yhtiölle esim. demo-nauhan tms. välityksellä. Idols-ohjelman tähtiä ”tehdään” markkinoimalla aivan kuten muutenkin musiikkibisneksessä. Perinteisten muusikkojen on kuitenkin vakuutettava ostaja ainakin osittain musiikillaan. Idols-musiikkia ostetaan ainakin aluksi sen vuoksi, että laulaja on jo valmiiksi kuuluisa. Idols-tähti ei kuitenkaan pysty paljoakaan vaikuttamaan ensilevynsä musiikkiin, useinpa hänellä ei siihen avuja olekaan. Toisaalta vaikkapa Jani Wickholmin tapainen singer-songwriter olisi yhtä hyvin voinut päästä kuuluisuuteen normaaliakin tietä.        

 Musiikkibisnestä voi verrata vaikkapa maanviljelyyn. Kuten maanviljelijä valikoi siemeneksi vain parhaimmat, tavallisesti artistin musiikkiin panostetaan alussa. Kenen tahansa laulusta tai soitosta ei ruveta tekemään levyjä ja käynnistetä markkinointikoneistoa.  Myös ulkomusiikilliset tekijät ovat toki tärkeitä, niihin kiinnitetään huomiota jo alussa. Tähti-siementä lannoitetaan ja kastellaan,  ja rikkaruohot sen ympäriltä perataan, eli artistia  autetaan musiikin ja markkinoinnin kanssa. Tämä tehdään siksi, että artistin toivotaan (ja uskotaan) tuottavan monta albumillista hyvin myyvää musiikkia.

 Idols-tähdet taas ovat kuin kourallinen jämä-siemeniä, jotka viskataan ojan penkalle. Kasvaa kuka kasvaa. Ohjelma on jo tuottanut sen verran julkisuutta artisteille, että kulut saadaan peittoon. Jos yksi kolmesta menestyy, tulos on jo hyvä. Musiikilla ei ole väliä. Idols-artisteille ei myöskään tarvitse tarjota reilua osuutta tuotosta. He ovat kuin franchise-pizzayrittäjiä kilpailemassa Michelin tähdestä.

Musiikkijulkisuudella on kuitenkin vain rajattu kapasiteetti, joten Idols-huumassa monet muut muusikot jäivät rannalle. Ehkä heille löytyy nyt tilaa, kun tähtitehdas on lopetettu tuotannollisista syistä.

Rasismileimasin

Kanava-lehdessä (3/2009) kaivavat eräät kielentutkijat sopivasti esiin sen, mitä olen suomalaisessa ns. kielikeskustelussa itsekin tyrmistyneenä seurannut. Olemme tosin eri mieltä itse asiasta. Ruotsinkielen pakollista asemaa puolustavat (kuten tässä “aivoriihi”  Magma) kysyvät gallupeissaan kysymyksiä, joihin ei voi vastata kuin yhdellä tavalla. Kysymykset on rakennettu ovelasti niin, että vaihtoehdot ovat nykymeininki tai suvaitsemattomuus. Näillä sitten puolustetaan pakkoruotsia. No, minähän vastaan väitteisiin tässä:

1. “Ruotsin kieli on olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa”

Kyllä. Mutta tämä ei tarkoita, että KAIKKIEN suomenkielisten olisi opiskeltava ruotsia. Jos tässä vastaisi ei, olisi monikulttuurisuuden ja ruotsinkielisten vihaajan leima otsassa välittömästi. Myös muslimit ja venäläiset ovat osa suomalaista yhteiskuntaa. Valtaväestön ei kuitenkaan tarvitse opiskella heidän kieltään/elämäntapojaan vuosikausia koulussa.

2. “Ruotsalainen kulttuuriperintö on tärkeä Suomelle kansakuntana.”

Kyllä, muu olisi historian kieltämistä. Mutta sama kuin edellä, tämä ei tarkoita…  (lause pätee kaikkiin toteamuksiin).  Esim. koko (Keski- ja Länsi-) Euroopalle on latinankielinen kulttuuriperintö äärimmäisen tärkeä. Ketään ei kuitenkaan ainakaan tietääkseni pakoteta opiskelemaan latinaa, edes lukiotasolla. Ruotsista tulleiden kulttuurivaikutteiden ymmärtäminen ei myöskään edellytä ruotsinkielentaitoa.   

3 “Olisi vahinko, jos ruotsin kieli ja kulttuuri häviäisivät Suomesta.”

Kyllä, harmi vaan että suomenkielisten ruotsinopiskelu ei auta tässä paljoakaan, oikeastaan yhtään. Ihmisestä ei tule ruotsinkielistä luettuaan kouluruotsia. Suomenkielinen voi oikeastaan vain ruotsinkielisen ihmisen kanssa yhdessä lapsia tekemällä tms. olla apuna ruotsinkielen säilyttämisessä. Itse asun Helsingissä, ja puhun sujuvaa ruotsia. Mahdollisuuksia sen käyttöön on äärimmäisen harvoin, vaikka työyhteisössäni on muutama ruotsinkielinen. Syy on selvä, he luonnollisesti puhuvat suomea tai englantia. Vain ruotsinkieliset itse voivat säilyttää ruotsinkielen Suomessa. Tässä tehtävää vaikeuttaa urbanisoituminen sekä muuttoliike varsinkin Uudellemaalle sekä Turunmaalle.

4. “On oikein, että valtion virkamiehiltä vaaditaan todistus ruotsinkielen taidosta”

Vain murto-osa ihmisistä päätyy valtion virkamiehiksi. Heistä valtaosa on käynyt lukion, ja näin lukenut usein kahta, joskus jopa  kolmea vierasta kieltä (jota ruotsinkieli suomenkieliselle on) englannin lisäksi. Yksi niistä olisi varmasti ruotsi, vaikka se tulisi vapaaehtoiseksi. Tämä väite lähtee minunkin kannattamastani ajatuksesta, että Suomen valtion tulisi taata vähemmistöille omankielisensä palvelut. Se ei siis edellytä koko ikäluokan ruotsinopintoja.

5.”Johtavien poliitikkojen tulisi osata sekä ruotsia että suomea.”

Kuinka monta on johtavia poliitikkoja Suomessa? Kourallinen ihmisiä. Monilla on pakkoruotsista huolimatta surkea ruotsinkielentaito. Ehkä venäjäntaito olisi tärkeämpi etu esim. ulkopolitiikan päättäjälle?

Nämä ruotsinkielestä tehtävät “tutkimukset” ovat pahinta pseudotutkimusta, suorastaan naurettavia tarkoitushakuisuudessaan. Kukaan ei kuitenkaan uskalla niitä ääneen kritisoida. Suvaitsemattoman juntin leiman kun saa Suomessa niin helpolla.

Suomen toinen julkisuus

Tunnustan, olen pihalla. En tunne enää kuin pienen osan nimistä iltapäivälehtien lööpeissä. Voiko tätä kutsua yhteiskunnasta vieraantumiseksi? Ehkä. Mutta samalla voin todeta, että samalla kun ihmiset tavoittelevat yhä enemmän julkisuutta itseisarvona (tätähän sanoo jo Lola Wallinkoskikin..), tulee julkkiksistakin yhä yhdentekevämpiä. Tai pikemminkin turhien julkkisten määrä kasvaa. Kun ihmisten tuntemien julkkisten määrä on kuitenkin jossain määrin rajallinen, on selvää että samalla ”substanssijulkkisten” määrä vähenee. Niillä tarkoitan ihmisiä, jotka ovat tunnettuja toimintansa tai tekojensa vuoksi. Tekojen, jotka ovat olemassa myös ilman julkisuutta.

 

Samalla turhaa julkisuutta ylläpitävä mediakoneisto on kasvanut ja vallannut alaa perinteiseltä julkisuudelta. Iltasanomat ja Iltalehti ovat pitkälti luovuttaneet päivänpolitiikan vakavammille julkaisuille samalla kun ja esim. Hesari on raivannut tilaa sellaisille palstoille kuten ”Maailman ihmisiä”.  Olipa Nelosella vähän aikaa jopa jokapäiväiset viihdeuutiset.

 

Tämä ”toinen” julkisuus vie pohjaa myös ihmisten yhteiskunnallisuudelta ja vaikeuttaa mm. nukkuvien äänestäjien herättämistä vaalien tullessa. Varsinkin, jos Eduskuntaan halutaan muitakin kuin ”jo valmiita” julkkiksia. Se että valituksi tulee muitakin kuin ammattipoliitikkoja on sinänsä positiivista. Vaikeaa on tosin sanoa kumpi ruokkii kumpaa, ihmisten tyhjäpäisyys turhaa julkisuutta vaiko toisinpäin.