Hallitusohjelma säästöineen oli odotettava kompromissi, Kokoomuksella ei liene helppoa ollut. Vasemmisto sai väännettyä sentään 1,25 miljardin veronkorotukset, josta tosin vain pieni osa ei koske niitä vähäosaisia, joita nyt piti puolustaa. Onhan siellä uusi progressioluokka esim. pääoma- ja perintöverossa, mutta pieniä on silakat joulukaloiksi. Pelkkä yhden prosentin korotus tuloveroon (kaikkein köyhimmät poislukien) olisi tuonut valtiolle miljardin lisää, eli melkein yhtä paljon kuin nykyiset leikkaukset. Jokainen hyvinvointivaltion ahdinkoa päivittelevä voi miettiä, olisiko hänellä henkikohtaisesti ollut varaa antaa tuo 1% tuloista vanhustenhoitoon, kouluihin tai muihin huutaviin hyvinvointivaltion ongelmiin.
Nyt voitaneen myös todeta avoimesti, että ei sitten löytynyt päävasemmistöpuolueelta uskallusta ottaa todellista vastuuta. Jutta Urpilainen ei halunnut punamulta(vihreän) hallituksen pääministeriksi, vaan jäi mielummin Kataisen hallitukseen levittelemään kompromissien nimissä käsiään. Ja sehän on helppoa, oman linjan ajaminen ja sen takana seisominen onkin vaikeampaa. Monesti on todettu, että Suomen politiikassa täytyy aina tehdä kompromisseja. Jossain määrin varmaan pitääkin. Mutta näiden vaalien kohdalla näytti kuitenkin vähän siltä, että persujen periaatteellisuus aiheutti pienoisen paniikin vanhoissa puolueissa. Yhtäkkiä pitikin pitää kiinni siitä mitä on äänestäjille vuosikaudet puhuttu, mutta kuitenkin yhteistyöhallituksissa ”pakon edessä” samantien haudattu. Persut näytti hallitusneuvotteluissa sellaista mallia, johon oli hetken aikaa ikäänkuin pakko vastata.
Nyt ollaan kuitenkin palattu vanhoihin uomiin. Selkeää vaihtoehtoa, muutosta, eli kokoomusmenolle vaihtoehtoista hallitusta eivät Suomen vasemmistopuolueet ja Vihreät halunneet synnyttää, koska niiltä ei loppujen lopuksi löytynyt kanttia ajaa omaa politiikkaansa. Ne eivät uskoneet, että niistä olisi ollut ottamaan vastuu Suomesta ilman Kokoomusta. Epäonnistumisen pelko oli liian suuri, kun hallitukseen kerran pääsi vähemmälläkin. Toivottovasti suomalaiset eivät unohda tätä seikkaa, kun seuraavan kerran taas pyydetään kansalta ”mandaattia”. Sitä pyydetään nimittäin oman politiikan toteuttamiseksi, ei suinkaan kompromissien tueksi.
