Paljon on puhuttu vaalien jälkeen kompromissien teon tärkeydestä, eräs bloggaaja kutsui sitä jopa takinkäännön välttämättömyydeksi. Ehkä näinkin. Mutta näiden vaalien tulos on selvästi saanut ihmiset ja sitä kautta puolueetkin toteamaan, että rajansa kaikella, myös kompromissien teolla.  

Täydellistä kompromissintekovalmiutta joka asiassa ja toisaalta totaalista järkkymättömyyttä periaatteista voidaan ajatella janan ääripisteinä. Puolueet asettuvat tälle janalle, ja niiden asema janalla muuttuu ajassa. 

Totaalinen järkkymättömyys johtaa tietenkin ikuiseen oppositioon (ilman yli 50% osuutta kansanedustajista), laajempana ilmiönä hallituksen syntymisen mahdottomuuteen. Mutta toisaalta jos ajattelemme että hallitukseen pitää mennä aina ja kenen kanssa vain,  jotta voidaan edes jotenkin vaikuttaa asioihin, on vaarana että koko edustuksellisen demokratian ajatus menettää merkitystään.

Kansa ei nimittäin oikeastaan äänestä ihmisiä tai puolueita niiden vuoksi, vaan kansa äänestää ajatuksia, joita haluaa toteutettavan. Edustuksellinen demokratia on vain yksi keino saada ihmisten enemmistön tahto ja arvostukset eri asioita kohtaan esille.

Ihmiset äänestivät näissä vaaleissa Perussuomalaisia osaksi sen vuoksi, että persut ovat pitäneet kiinni periaatteistaan selvästi tiukemmin kuin muut. Mutta kaikkein suurin yllätys oli, että he olivat valmiit pitämään kiinni periaatteistaan myös vaalien jälkeen. Siinä on muiden puolueiden ollut pakko seurata perässä, pelonsekaisin tuntein.

Mutta hyvä näin, tilanne muistuttaa oikeastaan vähän silmien aukeamista. Miten kenelläkään on tullut ikinä edes mieleen, että Kokoomus ja Vasemmistoliitto (tai SDP) voisivat olla samassa hallituksessa ilman jotain aivan erityistä syytä (kuten vaikkapa sotatila tms.) Miksi niiden pitäisi pyrkiä samaan hallitukseen, eikös sen tulisi olla viimeinen ajateltavissa oleva vaihtoehto? Että puolueet voisivat parhaiten toteuttaa tärkeintä tehtäväänsä (eli ajamiensa asioiden toteuttamista eduskunnassa) tulisikin hallitus muodostaa pienimmän poliittisen yhteishinnan metodia käyttäen. Metodi perustuu ajatukseen, että jokaisella puolueella on “yhteistyöhinta” suhteessa jokaiseen toiseen puolueeseen. Persujen ja vihreiden keskinäinen hinta on korkea molemmille. Näin on myös Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton välillä. Metodin mukaan myös hallituksenmuodostajaa pitää voida vaihtaa, jos näin voidaan saavuttaa alhaisempi poliittinen yhteishinta, mutta kuitenkin yli 100 kansanedustajaa sisältävä hallituspuolueiden kokoonpano. Mahdollisimman alhainen yhteishinta tarkoittaa siis sitä, että hallituksessa  olevien puolueiden täytyy luopua mahdollisimman vähän periaatteistaan yhteistyön vuoksi. Ja siitähän Suomenkin hallitussopassa on kysymys, kokoomusyhteistyö on näinä aikoina hyvin kallista melkein kaikille puolueille, myös Keskustalle.