Veroprogression puolustuspuhe

Tässäpä vielä tämä HS:ssa 26.1. julkaistu juttu.

Osinkoverotus on herättänyt keskustelun veroprogression oikeudenmukaisuudesta. Progressiivisuuden tärkeintä perustetta ei vain vielä ole mainittu. Puhetta riittää kyllä vaikkapa kulutuskysynnästä ja hyvätuloistenkin saamista palveluista jne. Erkki Jänneksen (HS 24.1.) mukaan veroprogressio ei ole oikein. Kuka sitten mittaa korkeiden palkkojen tai voittojen oikeudenmukaisuuden? Mikä on riittävä kannustin, annammeko johtajien määritellä ne itselleen, kuten firmoissa tehdään? Mikä riittää, mikä on jo ahneutta? Veroprogressio tarjoaa yhden ratkaisun näihin kysymyksiin. Voi kysyä, lopettaisivatko suomalaiset hyväpalkkaiset työskentelemästä, jos heidän palkkojaan laskettaisiin kaikille työpaikoilla? Muuttaisivatko he todella ulkomaille? Jos joku muuttaisikin, uskotaanko tosissaan, ettei heidän paikalleen löytyisi ihan yhtä hyviä työntekijöitä maassa jossa korkeakoulutettuja on joka sormelle. Taistelu niiden välillä joilla on vähän ja joilla paljon on ollut maailmanhistorian konfliktien keskeinen syy. Suomessakin vasta vajaat 100 vuotta sitten nousivat kapinaan ne joilla ei ollut niitä vastaan joilla oli. Ensin joutuivat seinänvierustalle kartanonherrat, myöhemmin kuopan reunalle laitettiin köyhälistö. Seurasi inhimillinen tragedia, tuhansia kuolleita, ja kansakuntaa heikentävä juopa. Tuloerot ovat kasvaneet koko viimeisen 20 vuoden kasvukauden ajan. Samaan aikaan on kaikkien köyhimpien asema heikentynyt selvästi. Jokainen suomalainen puolue kannattaa hyvinvointivaltiota, koska sillä on kansan enemmistön tuki. Hyvinvointivaltio tarkoittaa väistämättä, että Suomessa ei USA:n malliin voi rikastua ja olla osallistumatta vähempiosaisten auttamiseen korkeiden verojen muodossa. Kun pienet tulot pienenevät ja suuret kasvavat koko ajan, on pakko valita. Demokratiassa enemmistö valitsee hyvinvointivaltion, vaikka vauras vähemmistö kuinka huutaisi.

Tuomas Leikkonen
Valtiotieteiden maisteri
Kirkkonummi

Juttu sai alkunsa pohdinnasta, miten markkinataloutta ja kilpailua käytetään aina verukkeena, kun perustellaan vähempiosaisten aseman heikennyksiä. Johtoportaan palkat eivät koskaan jousta alaspäin, vaikka kilpailua olisi kuinka. Palkkoja pitää ylhäällä ammattiryhmän (ei vain oman fiman sisäinen) keskinäinen solidaarisuus, jonka tietenkin pitäisi olla täysin markkinakilpailuajatusten vastaista. Jos kerran normaalityöntekijöiden on juostava kovempaa saadakseen sama palkka, miksei hyväpalkkaisten, esim. johtoportaan pidä? Siinähän riittäisi kannustinta. Huippupalkkaisten veroprogressioon menevät palkkasummat voisi firmassa käyttää paremmin vaikka palkkaamalla pari uutta työntekijää tekemään omistajille lisää voittoa. Toisaalta valtio kyllä hyötyy hyväpalkkaisista…

Nykypäivän propagandaa Euroopassa

Jos haluatte tutustua todelliseen nykypäivän propagandaan, käykäähän katsomassa Voice of Russia -sivustoa.  Jos propaganda määritellään suppeasti, se voi olla vain valtion tuottamaa. VOR varmastikin kuuluu tähän kategoriaan. Sivusto kommentoi mm. syitä siihen, miksi eurooppalaisia tarkkailijoita ei päästetä Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan, ennen kuin EU-maat tunnustavat separatistialueet itsenäisiksi valtioiksi. Separatistialueiden edustajat toteavat mm. että ” eurooppalaisia tarkkailijoita ei voida suostua majoittamaan, koska niiden valtuudet koskevat vain Georgiaa…”

Venäjän ulkoministeri Lavrov vaatii ”järkevyyttä ja tilanteen rahoittamista”. Lavrov pyytää myös, ”ettei tilannetta politisoitaisi”. Separatistialueet ja Venäjä yrittävät siis kiristää EU-mailta tunnustusta tarkkailijoiden estämisen kautta. Tuskin Venäjä edes uskoo Lännen tunnustavan alueet, mutta sitä voi käyttää syynä tarkkailijoiden ulkona pitämiseen. Mutta mitä muuta on tarkkailijoiden alueelle päästämisen ehdollistaminen kuin asian politisoimista? Aseettomien tarkkailijoiden tulisi aina päästä tekemään työtään täysin riippumatta siitä, mitä heidän hallituksensa on mieltä tilanteesta. Kun eurooppalaiset tarkkailijat eivät pääse alueelle, ei päästä varmentamaan sellaisia Mainilan laukauksilta kuulostavia uutisia kuin Georgian kranaattihyökkäys Etelä-Ossetiaan.  Samalla VOR:n mukaan Venäjä  esittää itsensä konfliktin välittäjänä. Siis Venäjä, joka on koko kriisin (uudet ”valtiot”) aiheuttanut ja pitää tilannetta yllä, olisi välittäjä?! Ei voi enää kuin nauraa Venäjän röyhkeydellä, jolla ei tosiaan ole mitään rajaa.

Vielä törkeämpää valhetta löytyy Viroon ja muihin Baltian maihin liittyvistä artikkeleista, esim. tässä. Artikkelissa todetaan mm., että Virossa ihannoidaan natseja ”korkeimmalta taholta” lähtien. Seuraava lainaus tiivistää artikkelin viestin:

 ”Natsismin ihaileminen Virossa, toisissa Baltian maissa sekä Ukrainassa ei kuulu uusiin asioihin. Natsismin ihaileminen on virallinen valtiollinen linja. Sen jälkeen kun kerran niissä oli päätetty, että fasismi tuottaa sata kertaa vähemmän vahinkoa kun neuvostovalta, päätettiin painaa villaisella natsilainen miehitysaika. Kaiken muun rinnalla Hitlerin Saksan toiminta on saamassa osakseen romanttisen sädekehän.”

Kun muistetaan, että venäläinen tiedonvälitys on yhä enemmän Voice of Russia-tyyppisten sivustojen varassa, eivät propagandajutut enää naurata. Vaikka Neuvostoliiton ihmisoikeusrikosten tutkinnassa (esim. ETYJ:n heinäkuinen päätöslauselma) ei missään vaiheessa ole vähätelty natsi-Saksan rikoksia (miksi kukaan tekisi sellaista?), tarkoittaa rikoksista puhuminen nyky-venäläisille ilmeisesti natsimyönteisyyttä.  Tavallisella järjellä varustetun ihmisen on vaikea ymmärtää tätä logiikkaa. Mutta koska sen on todennut jo Venäjän presidenttikin kieltäessään ”historian vääristelyn”, lienee pakko uskoa tämän ajattelun olemassaoloon Venäjällä.

Idols – Muistoissamme (?)

Idols piti olla vain muutaman vuoden juttu, melkoisen monta vuotta siinä loppujen lopuksi meni. Ohjelma laski tehokkaasti kevyen musiikin tasoa Suomessa. Se tuotti suurilta osin roskaa, jota kukaan ei muista muutaman vuoden kuluttua. Ei niin ettei suomalainen musiikkibisnes olisi onnistunut luomaan popcorn-musiikkia muutenkin, mutta Idols mahdollisti suoranaisen roskapopin liukuhihnatuotannon.

Ohjelman ajatus perustui ihmisten eli yleisön väärinkäsityksen hyväksikäyttöön. Ohjelma ruokki sitä ihmisten ajatusta, että ns. ”oikeat” artistit ovat jollain tavalla ”ammattilaisia” tms. astuessaan musiikkiteollisuuden luomaan julkisuuteen. Useimmilla kevyen musiikin artisteilla ei oikeasti ole sen kummempaa musiikkitaustaa kuin Idols-finalisteillakaan. Ainoa ero on oikeastaan siinä, että ei-Idols-tähdillä on usein omia ajatuksia musiikin tekemisestä, jotka he esittelevät levy-yhtiölle esim. demo-nauhan tms. välityksellä. Idols-ohjelman tähtiä ”tehdään” markkinoimalla aivan kuten muutenkin musiikkibisneksessä. Perinteisten muusikkojen on kuitenkin vakuutettava ostaja ainakin osittain musiikillaan. Idols-musiikkia ostetaan ainakin aluksi sen vuoksi, että laulaja on jo valmiiksi kuuluisa. Idols-tähti ei kuitenkaan pysty paljoakaan vaikuttamaan ensilevynsä musiikkiin, useinpa hänellä ei siihen avuja olekaan. Toisaalta vaikkapa Jani Wickholmin tapainen singer-songwriter olisi yhtä hyvin voinut päästä kuuluisuuteen normaaliakin tietä.        

 Musiikkibisnestä voi verrata vaikkapa maanviljelyyn. Kuten maanviljelijä valikoi siemeneksi vain parhaimmat, tavallisesti artistin musiikkiin panostetaan alussa. Kenen tahansa laulusta tai soitosta ei ruveta tekemään levyjä ja käynnistetä markkinointikoneistoa.  Myös ulkomusiikilliset tekijät ovat toki tärkeitä, niihin kiinnitetään huomiota jo alussa. Tähti-siementä lannoitetaan ja kastellaan,  ja rikkaruohot sen ympäriltä perataan, eli artistia  autetaan musiikin ja markkinoinnin kanssa. Tämä tehdään siksi, että artistin toivotaan (ja uskotaan) tuottavan monta albumillista hyvin myyvää musiikkia.

 Idols-tähdet taas ovat kuin kourallinen jämä-siemeniä, jotka viskataan ojan penkalle. Kasvaa kuka kasvaa. Ohjelma on jo tuottanut sen verran julkisuutta artisteille, että kulut saadaan peittoon. Jos yksi kolmesta menestyy, tulos on jo hyvä. Musiikilla ei ole väliä. Idols-artisteille ei myöskään tarvitse tarjota reilua osuutta tuotosta. He ovat kuin franchise-pizzayrittäjiä kilpailemassa Michelin tähdestä.

Musiikkijulkisuudella on kuitenkin vain rajattu kapasiteetti, joten Idols-huumassa monet muut muusikot jäivät rannalle. Ehkä heille löytyy nyt tilaa, kun tähtitehdas on lopetettu tuotannollisista syistä.

Rasismileimasin

Kanava-lehdessä (3/2009) kaivavat eräät kielentutkijat sopivasti esiin sen, mitä olen suomalaisessa ns. kielikeskustelussa itsekin tyrmistyneenä seurannut. Olemme tosin eri mieltä itse asiasta. Ruotsinkielen pakollista asemaa puolustavat (kuten tässä “aivoriihi”  Magma) kysyvät gallupeissaan kysymyksiä, joihin ei voi vastata kuin yhdellä tavalla. Kysymykset on rakennettu ovelasti niin, että vaihtoehdot ovat nykymeininki tai suvaitsemattomuus. Näillä sitten puolustetaan pakkoruotsia. No, minähän vastaan väitteisiin tässä:

1. “Ruotsin kieli on olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa”

Kyllä. Mutta tämä ei tarkoita, että KAIKKIEN suomenkielisten olisi opiskeltava ruotsia. Jos tässä vastaisi ei, olisi monikulttuurisuuden ja ruotsinkielisten vihaajan leima otsassa välittömästi. Myös muslimit ja venäläiset ovat osa suomalaista yhteiskuntaa. Valtaväestön ei kuitenkaan tarvitse opiskella heidän kieltään/elämäntapojaan vuosikausia koulussa.

2. “Ruotsalainen kulttuuriperintö on tärkeä Suomelle kansakuntana.”

Kyllä, muu olisi historian kieltämistä. Mutta sama kuin edellä, tämä ei tarkoita…  (lause pätee kaikkiin toteamuksiin).  Esim. koko (Keski- ja Länsi-) Euroopalle on latinankielinen kulttuuriperintö äärimmäisen tärkeä. Ketään ei kuitenkaan ainakaan tietääkseni pakoteta opiskelemaan latinaa, edes lukiotasolla. Ruotsista tulleiden kulttuurivaikutteiden ymmärtäminen ei myöskään edellytä ruotsinkielentaitoa.   

3 “Olisi vahinko, jos ruotsin kieli ja kulttuuri häviäisivät Suomesta.”

Kyllä, harmi vaan että suomenkielisten ruotsinopiskelu ei auta tässä paljoakaan, oikeastaan yhtään. Ihmisestä ei tule ruotsinkielistä luettuaan kouluruotsia. Suomenkielinen voi oikeastaan vain ruotsinkielisen ihmisen kanssa yhdessä lapsia tekemällä tms. olla apuna ruotsinkielen säilyttämisessä. Itse asun Helsingissä, ja puhun sujuvaa ruotsia. Mahdollisuuksia sen käyttöön on äärimmäisen harvoin, vaikka työyhteisössäni on muutama ruotsinkielinen. Syy on selvä, he luonnollisesti puhuvat suomea tai englantia. Vain ruotsinkieliset itse voivat säilyttää ruotsinkielen Suomessa. Tässä tehtävää vaikeuttaa urbanisoituminen sekä muuttoliike varsinkin Uudellemaalle sekä Turunmaalle.

4. “On oikein, että valtion virkamiehiltä vaaditaan todistus ruotsinkielen taidosta”

Vain murto-osa ihmisistä päätyy valtion virkamiehiksi. Heistä valtaosa on käynyt lukion, ja näin lukenut usein kahta, joskus jopa  kolmea vierasta kieltä (jota ruotsinkieli suomenkieliselle on) englannin lisäksi. Yksi niistä olisi varmasti ruotsi, vaikka se tulisi vapaaehtoiseksi. Tämä väite lähtee minunkin kannattamastani ajatuksesta, että Suomen valtion tulisi taata vähemmistöille omankielisensä palvelut. Se ei siis edellytä koko ikäluokan ruotsinopintoja.

5.”Johtavien poliitikkojen tulisi osata sekä ruotsia että suomea.”

Kuinka monta on johtavia poliitikkoja Suomessa? Kourallinen ihmisiä. Monilla on pakkoruotsista huolimatta surkea ruotsinkielentaito. Ehkä venäjäntaito olisi tärkeämpi etu esim. ulkopolitiikan päättäjälle?

Nämä ruotsinkielestä tehtävät “tutkimukset” ovat pahinta pseudotutkimusta, suorastaan naurettavia tarkoitushakuisuudessaan. Kukaan ei kuitenkaan uskalla niitä ääneen kritisoida. Suvaitsemattoman juntin leiman kun saa Suomessa niin helpolla.

Tapaa Venäjän tulevaisuus Helsingissä ma 23.3.

Nashit, Putin-nuoret, Venäjän rakkailla lapsilla on monta nimeä. He tulevat Helsinkiin ensi maanantaina, kun ovat kuulleet että täällä puhutaan pahaa Neuvostoliitosta. Jos jollakin on ollut epäilys Venäjän uudesta mentaliteetista tai esim. historiasuhteesta, nyt viimeistään on aika avata silmät.

Putinillä ei taida sen vertaa pelisilmää olla, että hän estäisi moiset mielenilmaukset, joita hänen kannattajajärjestönsä järjestää. Tuskin venäläiset voisivat enempää hallaa omille pyrkimyksilleen tehdä, kuin riehumalla Suomessa puna-armeijan asuissa ja kritisoimalla seminaaria, jonka teemana ovat ihmisoikeusloukkaukset naapurimaassamme. Yksi seminaarin osallistuja on juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Uuden venäläisen “historiankirjoituksen” äänekkäin puolustaja, Johan Bäckman, taas menettää nasheja tukiessaan varmasti loputkin ennestään pienestä uskottavuudestaan tutkijana.

Venäläisillä on tähän asti ollut NL:n historiassa eräs seikka, jonka varaan he ovat voineet kaiken rakentaa, jotain jolla he ovat voineet yrittää lunastaa paikkaansa maailman hyvien kansojen joukossa. Se on NL:n rooli Hitlerin Saksan kukistamisessa. Sen varjoon ovat jääneet kaikki kauhuteot: murhat, kyyditykset, terrori ja väkivalta. Mutta eivät jää enää, sitä eivät voi onneksi Nashi-nuoretkaan estää, vaikka heidän idolinsa vaikutusvaltainen mies onkin.

Kyllähän saksalaisetkin isänmaataan puolustivat Itärintamalla, aina katkeraan loppuun asti. Ilman heitä ja väliintulleita Länsiliittoutuneita, olisi Stalin varmasti edennyt Pariisiin asti (pyrkimys, jonka hän ilmaisi Potsdamissa 1945).  Venäläiset  ryöstivät ja raiskasivat kaiken eteentulevan valloittamillaan alueilla, mm. Berliinissä. Mutta eipä ole  näkynyt saksalaisia nuoria Wehrmachtin asuissa mieltään osoittamassa. Ei ennen eikä nyt. Venäläiset eivät tunnetusti ole ymmärtäneet, että omien virheiden tunnustaminen olisi luottamuksen alku.

Eiköhän voida tässä vaiheessa myös todeta, että vapaaseen yhteiskuntaa kuuluvat asiat, kuten demokratia, yhdistymisen vapaus ja muut ihmisoikeudet, vapaa tiedonvälitys ja vaikkapa avoin historian tutkimus eivät ole arvoja nyky-Venäjällä. Ne ovat pikemminkin poiskitkettäviä ilmiöitä. Ne voivat korkeintaan toimia retorisina välineitä, jolla voidaan kritisoida länsimaita. Ymmärtäväiset ja suvaitsevaiset länsimaat ovat tunnetusti heikkoja diktatuurin ja totalitärismin edessä.

Minun puolestani Nashi-nuoret voisivat ilmaista oman  (ja varmasti  myös monen muun venäläisen, mukaanlukien maan johdon)  mielipiteen Suomessa useamminkin. Ehkäpä epäilijät ja hyssyttelijät Suomessa viimeinkin uskoisivat, mihin suuntaan naapurissa mennään, ja mitä se meille merkitsee.

Suomen toinen julkisuus

Tunnustan, olen pihalla. En tunne enää kuin pienen osan nimistä iltapäivälehtien lööpeissä. Voiko tätä kutsua yhteiskunnasta vieraantumiseksi? Ehkä. Mutta samalla voin todeta, että samalla kun ihmiset tavoittelevat yhä enemmän julkisuutta itseisarvona (tätähän sanoo jo Lola Wallinkoskikin..), tulee julkkiksistakin yhä yhdentekevämpiä. Tai pikemminkin turhien julkkisten määrä kasvaa. Kun ihmisten tuntemien julkkisten määrä on kuitenkin jossain määrin rajallinen, on selvää että samalla ”substanssijulkkisten” määrä vähenee. Niillä tarkoitan ihmisiä, jotka ovat tunnettuja toimintansa tai tekojensa vuoksi. Tekojen, jotka ovat olemassa myös ilman julkisuutta.

 

Samalla turhaa julkisuutta ylläpitävä mediakoneisto on kasvanut ja vallannut alaa perinteiseltä julkisuudelta. Iltasanomat ja Iltalehti ovat pitkälti luovuttaneet päivänpolitiikan vakavammille julkaisuille samalla kun ja esim. Hesari on raivannut tilaa sellaisille palstoille kuten ”Maailman ihmisiä”.  Olipa Nelosella vähän aikaa jopa jokapäiväiset viihdeuutiset.

 

Tämä ”toinen” julkisuus vie pohjaa myös ihmisten yhteiskunnallisuudelta ja vaikeuttaa mm. nukkuvien äänestäjien herättämistä vaalien tullessa. Varsinkin, jos Eduskuntaan halutaan muitakin kuin ”jo valmiita” julkkiksia. Se että valituksi tulee muitakin kuin ammattipoliitikkoja on sinänsä positiivista. Vaikeaa on tosin sanoa kumpi ruokkii kumpaa, ihmisten tyhjäpäisyys turhaa julkisuutta vaiko toisinpäin.

Pro-palestiinalainen Suomi ja kokoomusnuoret

Viimeinkin uskaltaa joku poliittinen ryhmittymä Suomessakin ottaa kantaa ulkomaiden tapahtumiin, ja vieläpä ns. yleisen mielipide-ilmaston vastaisesti. Hatunnosto! 

“Julkisen Suomen” pro-palestiinalaisuus on kaivertanut mieltäni jo kauan, viimeksi joulun aikoihin mietin, missä ovat marssit rauhan puolesta, nyt kun palestiinalaiset ampuvat ohjuksia Israeliin. Missä olivat poninhäntäpojat ja fjällräventakkiset tytöt?

Jotkut sanovat Suomessa suoraan, että onhan palestiinalaisilla oikeus taistella “miehittäjää” vastaan. Israelilaisilla taas ei ole koskaan oikeutta puolustautua ”aloittanutta” hyökkääjää vastaan. Puoli on siis selkeästi valittu, vaikka puolueetonta rauhanasiaa kovasti esitellään.  Suomessa monet kaipaavat myös selvästi tilannetta, jossa osapuolet olisivat tasaväkisemmät. Israel on ja pysyy kuitenkin sotilaallisesti ylivoimaisena, ja reagoi sen mukaan.  

Sattuipa hyvin, että juuri tänään näin Käkisalmesta kertovan dokumentin, jossa eräs evakko puki sanoiksi minunkin mieltäni askarruttaneen skenaarion:

Entäs jos Suomi olisi jättänyt sodassa kotinsa menettäneet karjalaiset vuosikymmeniksi pakolaisleiriin, ja lähettäisi lapsiaan/nuoriaan Viipuriin itsemurhapommittamaan venäläisiä? Tai jos Pro Karelia-yhdistys ampuisi raketteja rajan yli jääden odottamaan mitenköhän Venäjä vastaa?

Mutta ei näillä asioilla ole mitään merkitystä Suomen vihervasemmistolle, tärkeintä on USA:n vastustaminen. Loppujen lopuksi USA:n omat rikkomukset (joiden kritisointi olisi oikeutettua)jäävät suorastaan varjoon, kun USA:ta vastustetaan ikäänkuin mutkan kautta. Muutama esimerkki:

1. Venäjä saa tehdä mitä haluaa Euroopassa, koska “kyllähän USA:kin…” Jopa Venäjän oikeuksienturvaus-propaganda menee täydestä, kunhan päästään syyttämään USA:ta. Tosiallisia kärsijöitä ovat Venäjän naapurimaat, tulevaisuudessa ehkä jopa Suomi, muttei silläkään ole mitään merkitystä.

2. Israelia pitää vastustaa, koska USA tukee sitä. Vaikka se on Lähi-idan ainoa demokratia jne. Vaikka mikä olisi.

3. Myös kehitysmaiden diktaattoreita Etelä-Amerikassa ja muualla tulee tukea, jos ne vastustavat USA:ta.

Listaa voisi jatkaa, mutta tärkeää on huomata, miten valtamediat, varsinkin YLE, ovat myös valinneet puolensa jo ajat sitten. Vastapainoksi voi katsoa vaikkapa BBC:tä tai Deutsche Welleä. Siellä kerrottiin mm.  että Israelin iskut eivät yhdistäneet palestiinalaisia, vaan Fatah kritisoi Hamasia raketti-iskuista.

Kunpa vain muistettaisiin/haluttaisiin syyttää mediaa yksisilmäisyydesta muissakin asioissa, tässä yhden totuuden maassa.

Stalinin kunnianpuhdistus

Olen tässäkin blogissa pitänyt ääntä siitä, ettei Neuvostoliiton rikoksia ja Venäjän kansan kollektiivista vastuuta (ja sanotaan nyt suoraan: syyllisyyttä) unohdettaisi. Pystyn jopa kuvittelemaan maailman, jossa venäläisten ottaisivat vastuuta oman valtionsa toiminnasta, myös historiallisesti (esim. Toisenlainen Voitonpäivä).

Nyt on kuitenkin todettu ihan oikeiden historioitsijoiden toimesta se, että Venäjä ei ole “alkanut alusta” NL:n romahdettua, vaan sen johto näkee esim. Stalin ajan yhä positiivisemmassa valossa. Se tarkoittaa montakin asiaa.

Ensinnäkin mitä hirvittävimmät ihmisoikeuksien loukkaukset alkaen miljoonien murhista ja karkoituksista eivät ole Venäjän nykyjohdolle kuin korkeintaan se “pienempi paha”. Valta ja sen laajentaminen ovat tärkeämpiä asioita.

Toiseksi Venäjä pyrkii arkistoja sulkemalla taas kontrolloimaan sitä kuvaa, mikä ulkopuolella siitä on muodostunut. Perusasiat esim. Stalin ajan kauheuksista ovat tosin jo “ulkona”, niitä ei enää voida saada pois yleisestä tietoisuudesta. Jatkotutkimukset voisivat kylläkin paljastaa venäläisille lisää siitä, miten heitä tosiaan hallittiin ja mihin se johti. Ehkäpä Kreml ei halua tällaisen tiedon leviävän. Venäjän johtajat puhuvat kansallisesta kunniasta, jota länsimaat yrittävät syytöksillään tahrata. Tällaisille puheilla he tosin sammuttavat viimeisenkin toivon siitä, että Venäjän valtio voisi  joskus nauttia oikeaa kunnioitusta lännessä. Ja tällä en tarkoita reaalipoliittista, pelkoon perustuvaa “kunnioitusta”, joka Venäjän nykyjohdolle tuntuu olevan ainoa kunnian muoto, niin omien kansalaisten kuin ulkomaidenkin suhteen.

 Mutta on todettava, että Suomessakin monet (viher)vasemmistolaisista, kuten myös eräät K-linjalaiset porvaripuolueissakin eivät ole kovin arvostaneet Neuvostoliiton hirveyksien syvenpää tutkimista. Huolena on tietysti, että heitä itseään arvosteltaisiin NL:n ystävinä, mitä he kauheuksista hyvinkin tietoisina tietenkin olivatkin. Nyt kun ei enää voi oikein syyttää  vuosikymmenet tiliä tehneitä ja syyllisen viittaa “ylpeydellä” kantaneita saksalaisia, kaivetaan vaikkapa USA:n toiminta esiin, olkoon kuinka naurettava vertaus hyvänsä. Toisille se on siis sosialismi, toisille venäläinen nationalismi, joka menee massamurhien tuomittavuuden edelle.

Mitä Venäjä haluaa?

Lavrovin mukaan ymmärrystä. Mutta mille? Kyllähän jokainen voi ymmärrystä luvata, varsinkaan kun ei tiedä mitä pitäisi ymmärtää. Antaisi kovasti epäkohteliaan kuvan, jos tyrmättäisiin suoraan kuulematta ehdotusta. Fiksua psykologisointia siis Lavrovilta.

Mutta onhan hän sanonut, että ymmärrystä tarvitaan uudelle turvallisuusjärjestelmälle. Mikä se on? Huomenna tiedämme lisää, mutta esitän tässä veikkaukseni.

Euroopan turvallisuustilanteessa ei ennen Georgian sotaa ole tapahtunut mitään muutamaan vuoteen, eikä varsinkaan mitään ennalta arvaamatonta kohta 20 vuoteen. Kerrataanpa, mitä ihan viime vuosina on tapahtunut, joka selittävät Venäjän “huolia”:

1. Irakin sota on mennyt lopullisesti päin prinkkalaa. Nekin NATO-maat jotka USA:ta auttoivat, ovat vetäytyneet pelistä. Monet merkittävät ja vähemmän merkittävät NATO-maathan, vastoin kuin usein kuulee väitettävän, eivät koskaan osallistuneet Irakin sotaan. Keskeistä Euroopan turvallisuuskuviolle on kuitenkin, että USA on (Länsi-)Euroopassa epäsuositumpi kuin vuosikymmeniin, ehkä koko sodanjälkeisenä aikana.

2. Kosovo itsenäistyi, kahdeksan vuoden poikkeustilan (EU:n vastuu alueesta) ja neuvottelujen jälkeen. Neuvotteluihin osallistuivat myös Serbia ja Venäjä. EU olisi ilomielin suostunut myös Kosovon paluuseen Serbian osaksi, mutta se olisi johtanut verenvuodatukseen. Näin ilmoittivat keskeisimmät asianosaiset, kosovolaiset, perustellen serbien hyökkäyksellä 1998-1999. Kansa sai siis määrätä omasta kohtalostaan. Ei kuulosta näin suomalaisena kovin pahalta ajatukselta. 

4 vuotta on kulunut seuraavasta:  

3. Useimmat Itä-Euroopan maat, eli entiset Venäjän (NL:n) alistamat satelliitit tai NL:n osat ovat hakeneet ja päässet osaksi EU:ta kuten myös eurooppalaista turvallisuusyhteisöä, NATO:a. Georgia ja Ukraina ovat myös esittäneet toiveensä päästä osaksi “eurooppalaista perhettä”, EU:ta ja NATO:a. Kun ottaa huomion Venäjän ja NL:n historiallisen käytöksen, en yhtään ihmettele. Venäjän suorana liittolaisena on pysynyt vain Valko-Venäjä.

Venäjää huolettaa, kun NATO laajenee sen rajoille. Miksiköhän? NATO oli koko kylmän sodan ajan rajan toisella puolen. Nytkin Venäjän on lähes kaikessa keskusteltava EU- ja/tai NATO-maiden kanssa. Yhteistyösopimuksia on vino pino. Mutta mitä Venäjältä nyt puuttuu, ovat vasallivaltiot, joiden politiikkaa se voi ohjailla Lännen siihen puuttumatta. Kosovo varmasti on ärsyttänyt Venäjän johtoa monella lailla, mutta tapahtuma 1. vasta mahdollisti nykytilanteen, Georgian sodan ja  “turvallisuushuolet”.

Venäjä yrittää estää Ukrainan ja Georgian NATO-jäsenyyden säilyttääkseen uhkailupotentiaalinsa, joka ulottuu näin muihinkin maihin. Ei Venäjä sotaa halua, tietenkään. Uhkailu on paljon kätevämpää. Samalla Venäjä pyrkii lyömään kiilaa EU- (ja NATO-) maiden väliin, mikä on osoittautunut hyväksi tekniikaksi esim. talouskysymyksissä.

Kun katsoo kaupan ja muun yhteistyön määrä Venäjän ja NATO-maiden välillä, on helppo todeta, ettei Venäjällä Euroopassa oikeasti  mitään turvallisuusvajeesta johtuvia ongelmia ole. Mikään eurooppalainen ulkopuolinen ei uhkaa Venäjää. Venäjä vain kaipaa sitä väkivaltaan, sortoon ja ihmisoikeusrikkomuksiin perustunutta valta-asemaa, joka sillä kylmän sodan aikana oli, eli etupiiriä (ks-

Eurooppa-Neuvoston muistio Georgian kriisistä, s.3) 

 

 

 

 

 

 

 

Oli niin paljon helpompi saada naapurimaat tekemäät mitä haluttiin, kun vähän rähisi. NATO-maille on turha rähistä. Ehkä jotkut suomalaiset ovat jopa sitä mieltä, että Venäjä ansaitsee etupiirin.  Venäjän suurvaltaedun “ymmärtäjiä” on vielä suomettuneisuuden vuosilta jäljellä lukuisia. Etupiirien tunnustaminen on minusta kammottava ajatus, etenkin suomalaisesta näkökulmasta. Nyt ei olla 70-luvun veitsi-kurkulla tilanteessa, vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia arvoihin perustuvaan politiikkaan on. En voi kunnioittaa ajatusta, joka antaisi Venäjälle (taas) oikeuden sortaa pienempiään. Monet nettikirjoittelijat tuntuvat tosin olevan sitä mieltä. Mutta arvot ovat arvoja, ikäänkuin makuasioita.

Iänkaikkinen lande – stadilaisten kauhu

Olen luvannut itselleni olla provosoitumatta, ja aion pitää lupaukseni. Olkoonkin että aihe on maaseudulla asuminen, Tuomas Embusken Epäkorrektia-ohjelman  teema (TV1 10.11.).

On pakko todeta muutama seikka, oli maaseudusta muuten mitä mieltä tahansa.

1. Maalla asumista ei todellakaan ylistetään missään valtakunnallisessa mediassa, pikemminkin päinvastoin. Kukaan ei sano/uskalla sanoa ääneen, että pitää maaseutumaisesta eikä kaupunkimaisesta asumisesta, vaikka niin ajattelisikin. Kaikki päämediat hesari etunenässä haukkuvat maalla asumisen lyttyyn tasaisin väliajoin. Tässä lahdissa toimii ilmastonmuutos kaupungin ylistäjien viimeisimpänä aseena.

2. Ihmiset eivät keskimäärin ole muuttamassa maalle, vaan kaupunkiin. Tyhjeneminen johtuu tosin pitkälti taloudellisten mahdollisuuksien kuihtumisesta maaseudulla (työpaikat), sekä opiskelupaikkojen sijainnista kaupungeissa. Halukkaita maallemuuttajia löytyisi kyllä, ja sekös kaupunkimeidioita mitä ilmeisimmin harmittaa.

Sitten on tietenkin näitä vanhoja juttuja: Kateutta löytyy Suomesta tunnetusti, mutta miten voit kadehtia naapuriasi, jos et tunne häntä? Kaupungissa kadehditaan sitten vaikkapa työkavereita. Onneksi kaupungeissakin sentään jotkut tuntevat naapurinsa, kerrostaloissa kylläkin erittäin harvoin. Toiseksi maalla usein lämmitetään puulla, sitä kun on, ei sähköllä. On nimittäin niin, että jos ei tulisijaa löydy, tupa kylmenee äkkiä kun sähköt myrskyissä menevät. Onhan maalla asuminen muuten kovin epäekologista, mutta eipä ole montaa ekorikollistakaan enää jäljellä. Ja eikö kaupungissa pidä tuntea ihmisiä, jos haluaa vaikkapa asioihin vaikuttaa jne.? Luulenpa että asioihin voi kyllä vaikuttaa paremmin maalla kuin vaikkapa Helsingissä, jossa valtuusto koostuu lähinnä kiireisistä kansanedustajista.

Noh, kaikkein masentavinta on kuitenkin ajatus, että vastaavaa ohjelmaa ei koskaan tehdä kaupungeista, ei Embusken eikä kenenkään muunkaan toimesta. Helppoa se kyllä olisi, sillä maalta kaupunkeihin muuttaneita kyllä riittää. Mutta voisi olla vaikea saada ihmisiä kertomaan tuntojaan näin, koska he pelkäisivät leimautumista ja sosiaalista tuomiota Suomen kaupunkielämää ylistävässä (media)ilmapiirissä. Ja olisihan se varmasti Enbuskellekin vähän turhan epäkorrektia.