My dear russian

You just had elections, congratulations! Though they might have been slightly unfair, you still managed to send a message to the ruling party, that they just can´t do anything they feel like.

But there´s something about democracy and citizenship you need to keep in mind. It´s about you. Yes, you. You might think that (free) elections are good, as well as rule of law and free media. They are of course, but they are worth nothing without the active citizen. And that´s you. You see, you have to keep a constant eye on the ones with power, and do it in many different ways at the same time. And don´t get  me wrong, it´s the same anywhere in the world. You have to imagine, that you are talking to the prime minister while holding a remote control which will open a hatch beneath his chair. Sure, he can rule if he´s elected, but at any time (when you are unsatisfied enough) you can push the button and the prime minister will soon find himself on the street. Because there is actually a potential Putin and a Medvedev at every street corner. They´re just men, people. They are just waiting for the right conditions to take power and misuse it if possible. A Stalin, a Mao and a Hitler are there too. The only thing stopping them from getting (and holding on) to power is you. It´s you who decides what a prime minister can and cannot do.  Hell, you decide a big part of what he should do. That´s what political discussion is about. He is accountable to you, the source of his power. Again, it´s the same in other countries, including my home country.

I wouldn´t want to blame or criticize you, but you have it rather good in many respects. Russia has all the oil and gas it needs, even enough for importing. Most of the known metals are found inside its borders. It has the most land in the world, including plenty of farmable land. It has a long history of training scientists, it even brought the first man to space. So why does it often times still resemble a third world country? Apart from the decay of the infrastructure and the undeveloped economy, the media is in the hands of the ruling party and corruption is everywhere. Government officials are often times above the law. Poverty is widely spread, and the riches of the land are in the hands of a small minority who live abroad mostly. So who´s to blame? I hate to brake it to you, or maybe you can already guess…

It´s you. You and your fellow russians. Because there´s never any way for a people to hide from the eyes of the world, or history for that matter. There´s no way of getting away from the responsibility. You see, as an example Hitler and Stalin didn´t kill all those millions of people personally. The germans and the russians (and people of some other nationalities..) did. Dictatorship is also no excuse, one can always ask, why did the Russians allow themselves to be dictated. Though the russians were also the victims of Stalin, he also acted in their name, as their leader. So have Jeltsin and Putin done. The latter is currently acting in your name, he represents you in the world. Bear in mind the old truth: a country gets the leaders it deserves. So when you are all pissed off of the way things are, ask yourself: what have I done? Did I find out and talk about this problem, or write about it in the paper/internet? Did I try to talk to an official about it? Did I try to get elected to a political office to make things better, or help someone else do it? The people with power are counting on you to do nothing, so they could exploit you some more. And they will continue misusing their power, make no mistake. Who´s to stop them, if not you.

So you´re thinking it´s easy for me to talk, someone from a prosperous democracy without political oppression etc. Perhaps it is, but I still feel ashamed every time my government does something which I consider stupid. Even if I didn´t vote for the rulers of the day. I can only ask myself the question: Why didn´t I do anything to stop this – what can I do to make things right. And sometimes I might end up doing little or nothing. But I cannot rely on the illusion, that things will just correct themselves. Even less can I think that there could ever be a ruler anywhere, who would listen to the people without the fear of losing power in the next election. That much I claim to know about the human nature.

And I can imagine it´s hard to try to make a difference in modern day Russia. You people were first treated like cattle by the tsar, and just when a government of the little people was supposed to be in power, it started treating you even worse. I guess it´s hard to feel responsible for those in power, if one has been told to sit down and shut up for 70 years while being held at gunpoint. But now´s your chance, your time. You probably won´t get a better break than this, at least without trying. Good luck!

Paluu Paasikiven-Kekkosen linjalle

Uunituore presidenttiehdokas Paavo Väyrynen ilmoitti ensi töikseen, että Suomen tulee palata puolueettomuuspolitiikkaan, eli kylmän sodan aikaiseen ulkopolitiikan doktriiniin. Ei siis Väyryselle riitä, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton, pitää olla myös puolueeton.

Tuntui kuin vuosikymmeniä kiinni ollut kellarin ovi olisi avattu ja kasvoille pelmahtanut pilvi ummehtunutta ilmaa, joka saa ihmisen vaistomaisesti kääntämään päänsä pois. Ajatus ulkopoliittisesta puolueettomuudesta Euroopan Unionin jäsenenä on toki täysin absurdi, mutta aina voi hypoteettisesti kysyä: Onko Suomelle ollut jotain haittaa ulkopoliittisesta liittoutumisesta Euroopan Unionin kautta? Tietävätkö nuoremmat edes enää, mitä Paavon penäämä puolueettomuuspolitiikka oli tai olisi?

Jos haluaa ymmärtää Suomen sodanjälkeistä puolueettomuuspolitiikkaa, tulee tunnistaa (ja tunnustaa) keskeisin sen syntyyn vaikuttanut tekijä, Neuvostoliiton vaikutus Suomeen. Suomi oli sodan jälkeen pakotettu solmimaan YYA-sopimus, joka sitoi Suomen tiiviisti NL:n etupiiriin. Tähän etupiiriin kuuluminen ei ollut Suomelle mieluisaa tai hyödyllistä koska se tarkoitti, että NL pystyi melko vapaasti painostamaan ja uhkailemaan Suomea, jolla taas ei ollut mahdollisuutta turvautua asiassa Länteen. Ulkopolitiikassa Suomen suvereniteetti oli suorastaan rajoitettua. Liittoutuminen läntisen Euroopan maiden kanssa ei siis ollut Suomelle NL:n takia mahdollista, taloudellinenkin liittoutuminen hyvin vaikeaa. Tähän tilanteeseen keksittiin puolueettomuuspolitiikka. Lyhyesti sanottuna: Puoluettomuus oli valinta kahden, ei kolmen vaihtoehdon välillä.

Tosiasiassa puolueettomuuspolitiikka, kuten idänsuhteiden hoito yleensäkin, oli suurta teatteria. Suomi vakuutti ikuista ystävyyttä ja rauhantahtoisuutta Neuvostoliitolle, mikä paransi osaltaan tämän ihmisoikeuksia surutta rikkovan ja Itä-Euroopan diktatuureja ylläpitävän suurvallan mainetta. Palkinnoksi Suomea ei nyt suoraan miehitetty, ja se sai käydä kauppaa jonkin verran Lännen kanssa. Puolueettomuuspolitiikka tarkoitti, että Suomi ei voinut esim. YK:ssa äänestää omatuntonsa tai etunsa mukaisesti, vaan joutui pidättäytymään NL:ää mahdollisesti haittaavista äänestyksistä. NL luonnollisesti painosti minkä kerkesi, mutta Suomen onnistui myönnytyksin sekä Kekkosen leveän hymyn ja saunottamisen avulla torjua pahimmat provokaatiot. Sellainenkin totaalinen naurettavuus, että pieni, puolueeton Suomi aiheuttaa maailman toiselle supervallalle turvallisuusuhan, oli virallisesti otettava ihan tosissaan, jos NL sellaista ehdotti. Yleensä turvahuolet haihtuivat sillä, että Suomi teki jotain NL:n tahdon mukaista, jolla ei tosin ollut mitään tekemistä turvallisuuspolitiikan kanssa. Kaikille oli selvää, minkälainen naapuri meillä oli. Toisaalta selvää oli myös, että ystävällisyys- / puolueettomuusteatteria oli vain jatkettava, koska vain näin voitiin turvata Suomen etu tilanteessa, jossa olimme (taas kerran) yksin goljattia vastaan.

Sitten 60- ja 70- luvuilla tapahtui jotain. Nuorempi poliitikkojen polvi, nämä Väyryset, Sorsat jne., alkoivat ottaa teatterin totena, ja unohtivat sen takana piilevän totuuden. Heitä oli kovin vaikea sivistää asiasta julkisesti, koska kukaanhan ei voinut heille sanoa ettei Neuvostoliitto oikeasti ole meidän ystävämme, koska se jatkuvasti pyrkii rajoittamaan itsemääräämisoikeuttamme, ja pakottaa Suomen mm. käymään kauppaa kanssaan. Tällaisen keskustelun käyminenhän olisi aihettanut ulkopoliittisia jännitteitä, ja totuudenpuhujat olisi julistettu neuvostovastaisiksi. Tilannetta pahensi NL:n valta Suomen sisäpolitiikassa. Näissä ”teatteriolosuhteissa” kasvaneiden poliitikkojen ja monien kansalaistenkin päissä siis syntyi ajatus, että puolueettomuuspolitiikka olisi Suomelle hyväksi KAIKISSA olosuhteissa. Toisaalta voi myös ajatella, että Neuvostoliiton romahdus, YYA-sopimuksen irtisanominen ja näistä seurannut turvallisuuspoliittisen kentän radikaali muutos oli liikaa näille kylmän sodan ajan ihmisille. Monet heistä eivät koskaan ole päässeet irti puolueettomuuden ajatuksesta, jota liki mantranomaisesti Suomessa toisteltiin koko YYA-kauden ajan.

Jo maalaisjärkikin sanoo, että kun pieni aikoo pärjätä väännössä suuren kanssa, on pienen liittouduttava. Suomi on taloudellisesti ja pitkälti ulkopoliittisestikin tämän askeleen onneksi jo ottanut EU-jäsenyyden myötä. Sotilaallista liittoutumista varjostavat pelot ”jenkkien sodista, jonne meidät pakotetaan”, vaikka esim. Irakin sota todisti päinvastaista. Vanhan kaartin liittoutumattomuus-uskovat tuntuvat toisaalta pelkäävän, että heidän tutusta ulkopoliittisesti maailmastaan ei jää mitään jäljelle, jos Suomi liittyy NATO:on.

Puolueettomuus oli oiva strategia tilanteessa, jossa liittoutuminen ei ollut mahdollista. Nyt kun se on mahdollista, mietityttää vain, miten kauan meillä tällainen mahdollisuus vielä on.

Kirje pankinjohtajalle

Tämä kirje on sinulle, samanlaisen on saanut esimiehesi, aina yrityksen hallitukseen asti.

Olet varmasti joskus ajatellut pankkialan asemaa markkinataloudessa. Viimeistään nyt olisi hyvä ymmärtää, että toimit pitkälti säädellyllä alalla. Veronmaksajat nimittäin takaavat firmasi, ne ovat sen aina tehneet. Yritys jossa teet päätöksiä, ei perinteiseen tapaan voi mennä konkurssiin kuten vapaan kilpailun yritykset markkinataloudessa, koska valtio (tai joskus useampikin) ei voi sallia pankisi tallettajien menettävän rahojaan. Kuten varmasti olet huomannut, koko rahoitusjärjestelmä, joka ei sinänsä ole terveesti toimiessaan kovin monimutkainen asia, on viime aikoina ajautunut kriiseihin, joilla on ollut haitallisia vaikutuksia myös reaalitalouteen. Reaalitalous on puolestaan hyvin monimutkainen asia. Siellä keksitään ja kehitetään edelleen mitä moninaisimpia hyödykkeitä ja palveluja, yritetään ratkaista mm. tulevaisuuden energiaongelmat. Valtiot taas kamppailevat mm. eläkepommin ja kansainvälisen kilpailun kanssa. Meidän eurooppalaisten pitäisi esim. koittaa pärjätä talouskilpailussa aasialaisia vastaan.Siinä kilpailussa sinun pankkisi pyörittämista voi verrata verotoimiston johtamiseen. Myös teillä pankkimaailmassa on viime vuosikymmeninä yritetty kehittää uusia keksintöjä, kuten johdannaisia ja valuuttakeinottelun metodeja. Näiden asioiden vaikutukset ovat kuitenkin olleet ihmiskunnalle pikemminkin haitallisia. Raha kun ei ole miksikään muuttunut sen jälkeen kun se keksittiin, joten ehkä on parasta lopettaa nyt tällaiset kokeilut.

Olet ehkä ajatellut, että pankkisi on kuin mikä tahansa yritys, kilpaillaan asiakkaista ja tehdään voittoa osakkeenomistajille. Muistathan kuitenkin, että pankkisi ei ole mikään makkaratehdas, vaan tuottaa puolijulkista palvelua asiakkaille. Teidän tehtävänne on tarjota vakaasti ja luotettavasti reaalitaloutta varten eräs palvelu, jotta pääoma ohjautuu sinne missä sitä tarvitaan, eli oikeiden hyödykkeiden ja palvelujen tuotantoon. Kenelle tahansa ei myönnetä oikeutta luoda rahaa, tällaisen julkishyödykkeen jakeluoikeuden mukana tulee suuri vastuu. Teidän vastuullanne on tehdä investointien ja säästöjen hallinnointi niin, ettei rahoitusjärjestelmä kriisiydy. Ja kuten kaikki tiedämme, ovat useat johtavat kollegasi epäonnistuneet tässä pahasti. Pankillesi on nyt asetettu kovia talletusvaatimuksia ja muita kontrollimekanismeja, jotka rajoittavat niin luotonantoa kuin sijoitustoimintaakin. Suuria voittoja ei tällä alalla enää ole luvassa, yksinkertaisesti koska ette oikeastaan tuota mitään. Kysyntä on kuitenkin teillä taattu, firmat ja ihmiset tarvitsevat lainoja, ja samat tahot tallettavat teille rahojaan. Ja valtio lopulta takaa kaiken. Joten pankillasi on hyvin turvattu asema, ja se on jotain josta muut yritykset voivat vain haaveilla. Pankkiala vaikuttaa niin monen muun alan (ja jopa kokonaisten valtioiden) toimintaan, että emme kertakaikkiaan enää voi antaa teille vapaita käsiä kuten ennen. Lisäksi meille on kouriintuntuvasti tullut selväksi, että kollegoillasi pankkien johtoportaissa ei ole ollut sitä vastuullisuutta, jota vapaus edellyttäisi. Meillä hallituksessa sekä myös EU:ssa kun on muutakin tekemista kuin kaitsea teitä aikuisia, korkeakoulutettuja ihmisiä kuin lapsia, ja yrittää korjata virheitänne, jotka tehtiin ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla.

Ystävällisin terveisin,

Hallitus

Rehellisyyden perintö

Sanotaan, että sodassa totuus on ensimmäinen uhri. TV2:n Vihailtaa seuratessa tuli mieleen, että viime vaalit jättivät Suomen poliittisen keskustelun eräänlaiseen sotatilaan. Ainakin ohjelman vasemmistolaisten puolueiden ja Vihreitten nuoret edustajat ja monet tuntemani rivikannattajakin ovat jytkyn jälkeen hylänneet keskustelun reilut pelisäännöt ja tasapuolisuuden. Välillä näiden ihmisten puheista paistavat kaksinaismoralismi ja kaksoisstandardit niin selvästi läpi, että välillä suorastaan hävettää heidän puolestaan. Mutta ilmiö on toki jo vanha. 

 

Jo pitkän aikaa on minua ihmetyttänyt, mikseivät jotkut vasemmistolaiset pysty tuomitsemaan esim. Neuvostoliiton toimintaa. Eihän NL “omista” vasemmistolaista aatetta. Miten ihmiset, jotka kovaan ääneen ovat ajaneet ihmisoikeuksia maailman sorretuille kansoille, eivät tuomitse Stalinin tekoja ehdoitta, ilman mitään selittelyjä? Eivätkö he muka oikeasti vastustakaan tällaisia kauheuksia niiden itsensä, vaan vain niiden takana olevan ideologian vuoksi?

 

Toinen historiakäsitykseen liittyvä kaksinaamaisuus liittyy kansalaissotaan. Vaikka Suomen porvaristo/ oikeisto on jo vuosikymmeniä nyökytellyt hyväksyvästi valkoista terroria tuomitseville äänille ja tutkimuksille, kovin harva vasemmistolainen suostuu myöntämään, että aseelliseen kapinaan ryhtyminen demokraattisesti valittua hallitusta vastaan  oli ilman muuta väärin. Tuskin yksikään vasemmistolainen suostuu ääneen myöntämään, että oli hyvä asia, että valkoiset voittivat kansalaissodan, koska Suomesta olisi punaisten voittaessa tullut diktatuuri ja hyvin todennäköisesti osa Leninin/Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa. Nämä asiat eivät tarkoita valkoisen terrorin vähättelyä saatikka hyväksymistä.

   

Mutta miksi yleensä edes ajattelen, että vihervasemmistosta löytyisi jonkinlaista tasapuolisuutta tai reiluutta eri tavalla ajattelevia kohtaan? Ehkä siksi, että tämä viimeistään parikymmentä vuotta sitten Suomessa melko hegemonisen aseman saavuttanut aateryhmittämä kuitenkin juontaa juurensa 60- ja 70-luvuille, juuri vaatimuksiin tasa-arvosta ja esim. yhtäläisistä oikeuksista vähemmistöille saada äänensä kuuluviin. Jotenkin olen ajatellut, että siitä olisi jotain jäänyt  “muistiin”, periaatteeksi. Mutta valta turmelee, joudun muistuttamaan itseäni.   

Kun Vasemmistonuorten Andersson sanoo suorassa lähetyksessä, että vasemmistolainen väkivalta on erilaista kuin oikeistolainen, joudun myöntämään karun totuuden. Jotkut vasemmistolaiset mitä ilmeisemmin hyväksyvät ainakin vahingonteot ja ihmisten terveyden vaarantamisen, kunhan sillä edistetään vasemmistolaisia aatteita. He tuskin olisivat valmiit yhteiskuntaan, jossa kaikki toimijat käyttäisivät samoja anarkistisia keinoja kuin he. Jos poliisi lakkaisi suojelemasta ihmisiä, myös heitä, painettaisiin kaikki ns. “vähäväkiset” maanrakoon. Sellaista tuskin kukaan haluaa. Mutta on niin houkuttelevaa käyttää vandalismia suuremman mediahuomion saamiseksi kuin mitä pieni porukka ansaitsee, ettei näistä “epärehellisista” keinoista ehdoitta sanouduta irti.  

  

Joka sanoo että perussuomalaiset ovat fasisteja, tai että Jussi Halla-ahoa tulisi poliittisesti rangaista Anders Brejvikin teoista, on mielestäni älyllisesti epärehellinen. Fasismiin kuuluu nimittäin aivan erottamattomasti pyrkimys demokraattisen järjestelmän kumoamiseen, johon perussuomalaiset eivät selvästikään pyri. Jälkimmäinen väittämä taas on jo niin absurdi, etten edes jaksa lähteä sen älyttömyyttä osoittamaan. Vaalien jälkeen olen huomannut joutuvani puolustamaan perussuomalaisia, vaikkeivät heidän tyhjyyttään kumisevat aatteensa kiinnosta minua pätkän vertaa. Mutta en voi vain istua hiljaa ja kuunnella lapsellisen törkeitä yleistyksiä tai nimittelyä, vaikka en persuista (niin juuri, persuista) piittaakaan. Jokaisella pitää nimittäin olla oikeus tulla arvostelluksi SAMOIN kriteerein sen mukaan, mitä on sanonut ja mitä politiikkaa kannattaaa. Persujen heppoinen ja suuria aukkoja sisältävä poliittinen ohjelma olisi helppo kyseenalaistaa ja saada näyttämään epäuskottavalta. Ei tarvitsisi kuin kysyä mahdollisimman monelta persulta mielipidettä mahdollisimman moneen asiaan, niin puolueen sisäiset erimielisyydet ja ristiriidat saataisiin esiin.

 

Mutta tähän ei Suomen vihervasemmisto ole kyennyt, vaan se alentuu jakelemaan rasisti- ja fasisti-leimoja. Ongelma on siinä, että tämä vain lisää persujen kannatusta, koska leimailuun sisältyy poikkeavan mielipiteen poissulkeminen ja halveksunta, joka taas antaa persuille marttyyrin viitan. Ja totta puhuen on leimakirveen heilutus myös väärin persuja, kuten ketä tahansa, kohtaan. Jos kaikki käyttäytyisivät kuin nämä vihervasemmistolaiset, olisi rakentava poliittinen dialogi mahdotonta. Tuolloin poliittinen keskustelu taantuisi epä-alylliseksi mölyämiseksi, joka romahduttaisi kansalaisten uskon edustukselliseen demokratiaan lopullisesti. Sillä jos kukaan ei kuuntele, on turha puhuakaan.  

Suomalaisen miehen heikot kortit?

Artikkeli nuorten jalkapalloilijoiden kansainvälisestä kanssakäymisestä pisti taas miettimään vanhaa parinmuodostusteoriaa, ja suomalaisen miehen surkeaa dilemmaa.  http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Helsinki+Cupin+diskossa+tunnelma+yltyi+kiihke%C3%A4ksi/1135267800864/?cmp=tm_etu_uusimmat_uutiset

”Ei tuolla voi edes tanssia, kun joku on heti kimpussa”, kommentoi yksi suomalaistyttö. Suomalaiset pojat eivät varmaan saa sanaa suustaan noissa bileissä, jos maailmankirjat eivät vallan vinksallaan ole. Ainakaan ilman rohkaisua. Kyllä on tyttärillä vaikea tilanne, kun brassilla on vielä pokkaakin ”but your boyfriend is not here”. No yrittämisestä ei kai voi syyttää. Artikkeli tarjoaa kyllä vahvaa todistusaineistoa niille, joiden mukaan ”ulkomaalaiset vievät meidän naiset”.

 Suomalaiset pojat pelkäävät teitä, tytöt arvelevat. Taitaa olla, että pojat pelkäävät lähinnä suomalaisia tyttöjä. Siinä missä vaikkapa latinomaissa mies on parinmuodostustilanteen (baarissa tms.) ehdoton kuningas, suomalainen mies pelkää kuollakseen, että nainen nauraa räkättää hänelle tai suhtautuu halveksivasti tuttavuudentekoyrityksiin. Eikä pelko todellakaan ole aiheeton. Pojille kyllä muistutetaan pienestä pitäen ottamaan tyttöjen tunteet huomioon, mutta entäpä tytöille, erittäin vahvojen naisten maassa? Tuskin opetetaan mitään muuta, kuin että pojilla on vain yksi asia mielessä jne.

 Minulla on varmaan jossain vielä tallessa se sveitsiläislehden artikkeli, jossa suomalaisia naisia kutsuttiin talibaaneiksi, jotka alistavat miehensä. Varmasti provokatiivinen vertaus, mutta tuntuu, että kukaan Suomessa ei ole kyllä ajatellut asiaa pahemmin tuolta kantilta.  Eikö suomalaisille (naisille) ole tosiaan tullut mieleen, että ne piirteet, joita he arvostavat ulkomaalaisissa miehissä: (esim. puheliaisuus, sosiaalinen rohkeus, kohteliaisuus naisia kohtaan) johtuisivat kulttuurista, jossa miehillä on valta-asema. Monet ovat varmaan tajunneet, että nämä miehet eivät hyväksyisi vaikkapa sisariltaan sellaista käytöstä ja ”oloa”, josta he kovin pitävät suomalaisissa naisissa. Pelkoa voi sosiaalisessa tilanteessa herättää vain jokin sellainen, jonka toimija ottaa vakavasti. Vakavastihan yleensä suomalainen poika/mies ottaa tytön/naisen tutustumistilanteessa, niinhän hänelle on äiti, sisko ja opettaja opettaneet koko hänen ikänsä. Ajatus, että tyttö olisi jotenkin vähemmän arvokas, jotain ”toista” (ja siten vähemmän vakavastiotettava) on hänelle vieras.

Suomalainen mies ei ole osoittautunut ollenkaan sellaiseksi ”vientituotteeksi” kuin suomalaiset naiset, ja sama pätee kansainvälisiin pareihin Suomessa. Vaikka tunnen ainakin parikymmentä pariskuntaa, joista toinen osapuoli on suomalainen, en saa päähäni kuin kaksi, joissa mies olisi suomalainen. Enkä todellakaan usko, että tämä johtuu suomalaisten miesten kiinnostuksen puutteesta. Erään sosiologian teorian mukaan naiset haluavat yleensä ulkomaisen miehen vain, jos tämä tulee ”korkeamman tason” maasta kuin oma maa. Idea perustuu tietenkin ajatukseen miehestä (ei naisesta) tulonhankkijana ja ulkoisen statuksen luojana. Tasa-arvoisessa Suomessakin teoria toimii hyvin edelleen, suomalaista miestä vaan ikävästi sortaen.

Eli Länsi- ja Keski-Euroopan maat, sekä esim. USA ovat Suomea ”korkeammalla tasolla”, joten sieltä on suomalaisnaisille löytynyt miehiä. Suomalaismiehet ovat kelvanneet sinne huonosti. Sen sijaan itäeurooppalaiset sekä aasialaiset naiset voivat hyvin kuvitella ottavansa suomalaisen miehen, ja niin monet tekevätkin. Mutta siinä missä suomalainen nainen voi kertoa eurooppalaisesta miehestään kadehtiville tyttökavereilleen, tulee esim. venäläisestä (puhumattakaan aasialaisesta) vaimosta monelle, erittäin valitettavasti, edelleen mieleen että “jaha, ei sitten saanu suomalaista niin piti ottaa tollanen sitten”. Tällaisia talous-/kulttuurirasisteja on varmasti hyvin paljon Suomessa, niin kuin ulkomaillakin.

Vastuulliset kompromissit (kun aita on matalin…)

 Hallitusohjelma säästöineen oli odotettava kompromissi, Kokoomuksella ei liene helppoa ollut. Vasemmisto sai väännettyä sentään 1,25 miljardin veronkorotukset, josta tosin vain pieni osa ei koske niitä vähäosaisia, joita nyt piti puolustaa. Onhan siellä uusi progressioluokka esim. pääoma- ja perintöverossa, mutta pieniä on silakat joulukaloiksi. Pelkkä yhden prosentin korotus tuloveroon (kaikkein köyhimmät poislukien) olisi tuonut valtiolle miljardin lisää, eli melkein yhtä paljon kuin nykyiset leikkaukset. Jokainen hyvinvointivaltion ahdinkoa päivittelevä voi miettiä, olisiko hänellä henkikohtaisesti ollut varaa antaa tuo 1% tuloista vanhustenhoitoon, kouluihin tai muihin huutaviin hyvinvointivaltion ongelmiin.

 Nyt voitaneen myös todeta avoimesti, että ei sitten löytynyt päävasemmistöpuolueelta uskallusta ottaa todellista vastuuta. Jutta Urpilainen ei halunnut punamulta(vihreän) hallituksen pääministeriksi, vaan jäi mielummin Kataisen hallitukseen levittelemään kompromissien nimissä käsiään. Ja sehän on helppoa, oman linjan ajaminen ja sen takana seisominen onkin vaikeampaa. Monesti on todettu, että Suomen politiikassa täytyy aina tehdä kompromisseja. Jossain määrin varmaan pitääkin. Mutta näiden vaalien kohdalla näytti kuitenkin vähän siltä, että persujen periaatteellisuus aiheutti pienoisen paniikin vanhoissa puolueissa. Yhtäkkiä pitikin pitää kiinni siitä mitä on äänestäjille vuosikaudet puhuttu, mutta kuitenkin yhteistyöhallituksissa ”pakon edessä” samantien haudattu. Persut näytti hallitusneuvotteluissa sellaista mallia, johon oli hetken aikaa ikäänkuin pakko vastata.

 Nyt ollaan kuitenkin palattu vanhoihin uomiin. Selkeää vaihtoehtoa, muutosta, eli kokoomusmenolle vaihtoehtoista hallitusta eivät Suomen vasemmistopuolueet ja Vihreät halunneet synnyttää, koska niiltä ei loppujen lopuksi löytynyt kanttia ajaa omaa politiikkaansa. Ne eivät uskoneet, että niistä olisi ollut ottamaan vastuu Suomesta ilman Kokoomusta. Epäonnistumisen pelko oli liian suuri, kun hallitukseen kerran pääsi vähemmälläkin. Toivottovasti suomalaiset eivät unohda tätä seikkaa, kun seuraavan kerran taas pyydetään kansalta ”mandaattia”. Sitä pyydetään nimittäin oman politiikan toteuttamiseksi, ei suinkaan kompromissien tueksi.

Hallituksen tekoa Suomessa

Paljon on puhuttu vaalien jälkeen kompromissien teon tärkeydestä, eräs bloggaaja kutsui sitä jopa takinkäännön välttämättömyydeksi. Ehkä näinkin. Mutta näiden vaalien tulos on selvästi saanut ihmiset ja sitä kautta puolueetkin toteamaan, että rajansa kaikella, myös kompromissien teolla.  

Täydellistä kompromissintekovalmiutta joka asiassa ja toisaalta totaalista järkkymättömyyttä periaatteista voidaan ajatella janan ääripisteinä. Puolueet asettuvat tälle janalle, ja niiden asema janalla muuttuu ajassa. 

Totaalinen järkkymättömyys johtaa tietenkin ikuiseen oppositioon (ilman yli 50% osuutta kansanedustajista), laajempana ilmiönä hallituksen syntymisen mahdottomuuteen. Mutta toisaalta jos ajattelemme että hallitukseen pitää mennä aina ja kenen kanssa vain,  jotta voidaan edes jotenkin vaikuttaa asioihin, on vaarana että koko edustuksellisen demokratian ajatus menettää merkitystään.

Kansa ei nimittäin oikeastaan äänestä ihmisiä tai puolueita niiden vuoksi, vaan kansa äänestää ajatuksia, joita haluaa toteutettavan. Edustuksellinen demokratia on vain yksi keino saada ihmisten enemmistön tahto ja arvostukset eri asioita kohtaan esille.

Ihmiset äänestivät näissä vaaleissa Perussuomalaisia osaksi sen vuoksi, että persut ovat pitäneet kiinni periaatteistaan selvästi tiukemmin kuin muut. Mutta kaikkein suurin yllätys oli, että he olivat valmiit pitämään kiinni periaatteistaan myös vaalien jälkeen. Siinä on muiden puolueiden ollut pakko seurata perässä, pelonsekaisin tuntein.

Mutta hyvä näin, tilanne muistuttaa oikeastaan vähän silmien aukeamista. Miten kenelläkään on tullut ikinä edes mieleen, että Kokoomus ja Vasemmistoliitto (tai SDP) voisivat olla samassa hallituksessa ilman jotain aivan erityistä syytä (kuten vaikkapa sotatila tms.) Miksi niiden pitäisi pyrkiä samaan hallitukseen, eikös sen tulisi olla viimeinen ajateltavissa oleva vaihtoehto? Että puolueet voisivat parhaiten toteuttaa tärkeintä tehtäväänsä (eli ajamiensa asioiden toteuttamista eduskunnassa) tulisikin hallitus muodostaa pienimmän poliittisen yhteishinnan metodia käyttäen. Metodi perustuu ajatukseen, että jokaisella puolueella on “yhteistyöhinta” suhteessa jokaiseen toiseen puolueeseen. Persujen ja vihreiden keskinäinen hinta on korkea molemmille. Näin on myös Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton välillä. Metodin mukaan myös hallituksenmuodostajaa pitää voida vaihtaa, jos näin voidaan saavuttaa alhaisempi poliittinen yhteishinta, mutta kuitenkin yli 100 kansanedustajaa sisältävä hallituspuolueiden kokoonpano. Mahdollisimman alhainen yhteishinta tarkoittaa siis sitä, että hallituksessa  olevien puolueiden täytyy luopua mahdollisimman vähän periaatteistaan yhteistyön vuoksi. Ja siitähän Suomenkin hallitussopassa on kysymys, kokoomusyhteistyö on näinä aikoina hyvin kallista melkein kaikille puolueille, myös Keskustalle.

Keskustalle – ystävyydellä

 Nyt voi tuskin kukaan enää väittää, etteikö olisi aika Keskustan linjan krittiseen tarkasteluun. Pitäisiköhän viimeinkin myöntää, että Keskusta on tavallisten ihmisten puolue, ei suurimmalta osin hyvätuloisten, joita muutenkin on vain pieni osa kansasta. Suomalaisten suuri enemmistö kannattaa hyvinvointivaltiota, jonka rahoitus on jotenkin hoidettava. Koska velaksi ei loputtomasti voida elää, on suomalaisten rahoitettava VEROVAROIN tämä suomalaisten suosima ja Suomen ulkopuolella ylistetty pohjoismainen hyvinvointivaltio. Rahaa suomalaisilla, ennenkaikkea keski- ja hyvätuloisilla on kyllä. Maa on rikkaampi kuin koskaan. Mutta Keskusta on ollut mukana verojenlaskussa, viime vuosien lihavien vuosien rahavirtoja ei ole haluttu kerätä valtion kassaan laihojen vuosien varalle. Samalla on hyvinvointivaltion rappeutumista katsottu käsiä levitellen, kun ei rahaa ole mukamas ollut. Vaikkapa pääkaupunkiseudun asuntojen hinnat tai yksityistä terveydenhuoltoa käyttävien ihmisten määrät eivät ole herättäneet Keskustaa, vaan on pidetty tiukasti kiinni mm. siitä, että tuloveroa ei tulla missään nimessä kiristämään, ei kenenkään kohdalla. Tuloerojen kasvu paistaa silmään Suomessa vaikka minne katsoisi, mutta se ei ole “cityyn” pyrkivän Keskustan linjaan vaikuttanut. Keskusta on pitänyt kiinni ”Kokoomus-kakkosen” roolistaan, eli yrittänyt pyrkiä pienen porvariston suosioon.

Se tie on (toivottavasti) nyt katsottu, olisi muutoksen aika…

Eikö YYA-ajasta opittu mitään?

(julkaistu lyhennettynä HS:ssa 4.1.2011)

Presidentti Halonen toteaa Uudenvuoden puheessaan YYA-ajan logiikan mukaisesti, että ”uskottava puolustus ei edellytä liittoutumista vaan hyviä naapurisuhteita”. Suhteiden hyvyys tai huonous ovat kuitenkin johtajien ilmoitusten varassa olevia, reeaalimaailmasta riippumattomia asioita.

Suomi oli kylmän sodan aikana NL.n talutusnuorassa, ulkopoliittisesti semi-suvereeni valtio. NL sai Suomen taipumaan tahtoonsa ilmoittamalla, että hyvät suhteet ovat vaarassa. Tämä siitä huolimatta, että Suomi suostui nöyrästi moniin sellaisiinkin NL:n vaatimuksiin, jotka olivat selkeästi ristiriidassa valtion itsemääräämisoikeuden kanssa. Suomella kun ei ollut painostustilanteessa muuta vaihtoehtoa, koska NL esti Suomelta länsiliittoutumisen. Suomen onnistui kyllä muutaman kerran torjua pahimmat suvereeniuden loukkaukset (mm. sotaharjoitukset), mutta kaikenkaikkiaan ulkopoliittinen asemamme oli surkea verrattuna vaikkapa Ruotsiin. Hyvien itäsuhteiden, eli ilmoitusasian, varaan on presidenttimme vuonna 2011 kuitenkin panemassa asemaamme suhteessa Venäjään, joka on viime vuosina turvautunut naapurimaidensa kanssa myös törkeisiin painostuskeinoihin, ml. maan alueen miehittäminen (Georgia).

Jos Suomi jättää käyttämättä mahdollisuuden saada turvatakuut lännestä, voidaan vain todeta etteivät päättäjämme ole oppineet YYA-ajasta mitään, vaikka päinvastaista väittävät. Venäjä taas on avoimesti ilmoittanut, että se pyrkii vaikutusvaltansa palauttamiseen ”90-luvun alun geopoliittisen katastrofin” jälkeen. Suomelle tämä voi tarkoittaa vain aseman heikentymistä.

———————————————————————————————————-

Kirjoitus lähti masentavasta toteamuksesta, että olen elänyt sosialidemokraattisen presidentin Suomessa 3-vuotiaasta lähtien, lähes koko elämäni. Presidentillä on kaikesta länsi-integraatiosta huolimatta ollut vaikutuksensa Suomen ulkopolitiikkaan, ennenkaikkea suhtautumiseen Venäjään/NL:oon. Vuosi vielä pitäisi jaksaa, valoa pilkottaa tunnelin päässä.

Syyskuun 11. kaikkine sotineen hankaloittaa tätä Suomen ulkopolitiikan tärkeintä päätöstä, vaikka tornien tuhosta on kohta vuosikymmen . Vastuuton ja naivi vihervasemmistö kun on saanut USA:n sodista tuulta purjeisiinsa, ja se retoriikka kantaa vielä pitkän aikaa. Suomen asemasta tai Venäjästä ei tuo sakki ole tietenkään koskaan välittänyt.

Holhous ei oikea lääke juomiseen

  Julkaistu HS:ssa 21.12.2010

Monilla suomalaisilla on alkoholiongelma, sen tiedämme kaikki. Siitä huolimatta pöyristyn huomatessani miten vanha, koko kansaa rankaiseva holhousmentaliteetti alkoholipolitiikassa nousee ajoittain esille. Näin esim. Miika Liimatan kirjoituksessa (HS 17.12.), jossa ehdotetaan, että ALKO:n poikkeuksellisista aukiolosta ei saisi tiedottaa. Suomessa on ongelmallisesti juotu, vaikka on ollut kieltolaki, vain 1 Alko 50 km säteellä, viinakortit tai muita rajoituskeinoja. Näillä toimenpiteillä holhottiin aikuisia ihmisiä ihan viime vuosikymmeniin asti täysin riippumatta siitä oliko heillä alkoholiongelma vai ei. Jos viinoja ja viinejä saisi mistä tahansa kaupasta (kuten esim. valtaosassa EU-maista), ei tarvittaisi poikkeavia aukioloaikoja. Ongelmajuominen Suomesta loppuu vasta sitten, kun siitä kärsivät yksilöt tunnistavat ongelmansa. Mitkään saadökset ja rajoitukset eivät heitä sitä ennen auta, ei usein edes viinan korkea hinta. Suomeen voidaan tosin rakentaa kansalaiset lapsen asemaan asettavia kontrollisysteemejä, jotka luovat suomalaisten juomisongelmiin vain lisää säälittävyyttä. Valtio ei kuitenkaan millään toimilla voi koskaan ottaa aikuiselta (tai vanhemmalta) pois vastuuta itsestään ja käytöksestään.

———————————————————————————————————

Se, että suomalaisten juominen todetaan vain “kansalliseksi piirteeksi”, johon auttaa vain viinan saannin rajoitukset, on ongelman säälittävää matonallelakaisua, suoranaista yksittäisten ihmisten alkoholiongelman kieltämistä. Suomalaisuus ei anna tekosyytä ryypätä vastuuttomasti ja pilata toisten elämää samalla. Samallatavoin tiettyjen ihmisten alkoholiongelmat eivät oikeuta ongelmattomien  alkoholinkäytön hankaloittamista, eikä VARSINKAAN oikeuta heidän syyllistämistään alkoholinkäytön vuoksi. Ja tätä syyllistämistähän kaikkea alkoholinkäyttöä salaa vastustavat piirit ja yksilöt harjoittavat….